Onnellisuus.

Olin unohtanut tämän tunteen.

Sen, joka mua aina työnsi eteen päin, katkeriakin tappioita kohti.

Jokin viime vuosina tapahtunut, tai luultavasti sellainen

valtava epäonnistuneiden yritysten jatkuva vyöry oli

saanu mut lamautumaan, unohtamaan yhden todella yksinkertaisen,

mutta sitäkin tärkeämmän asian.

Äh. Mutta miten sen ilmaisisi. Ottaa tunteet vastaan.
Kokea nautinto, silloin kun on sen aika. Olla aktiivisesti läsnä 

senhetkisessä tilassa. Elää elämänsä.

Se unohtuu hämmästyttävän helposti. Jättää ajatuksensa taka-alalle

ja kuvittelee, että kyllä ne siellä on. 

Niinhän ne onkin, mutta ne on jumissa. Tulee solmuja

ja pian ei oikein saa selvää, mitä tuntee. Tai tunteeko ollenkaan.

On koettava kaikki. Ilot ja surut you know the deal.
Mutta on pysyttävä niiden mukana, ei heittelehtiä ja antaa itsensä valua.
Ne antaa takaisin kaiken sen mitä itsestä kuluu

kaiken sen käsittelemiseen, ne suurenee joka hetki kun niitä kokee.

Mä sanoin tän viime vuoden Kauhukaupan päättäjäisissä, 

mutten tajunnut kuinka helposti unohtuu varmuuteensa.

Toivottavasti nyt

tiedän paremmin.


Ja anteeks. En oo kirjoitellu tänne oikein mitään.

On ollu rankkaa, ennen tätä kesää joka on ollu todella nousujohteista

iloisten sattumien ketjureaktiota.

Mutta alan ajatella, että ehkä tää päiväkirja netissä vois alkaa

olemaan tässä. Jos kirjoitan taas blogia, se voisi olla ennemmin joku ihan 

tietystä aiheesta kertova, tai tietystä elämänvaiheesta

tai proggiksesta tai mitä vaan.
Mutta mä en oo niin vastuullinen kuin haluaisin olla,

enkä välttämättä halua tuntea vastuuta päiväkirjan kirjoittamisesta. :)

Mä haluan jakaa elämääni ihmisten kanssa,

mutta ehkä mä teen sen ihan IRL.
Se alkaa olemaan lähes sujuvaa.

Tahroja paperilla

Georgialla alkuun taas.

Eihän ne asiat miksikään muutu, ellei niitä yritä muuttaa.

Nyt tiedän, mistä voisin tehdä

ennakkotehtävän.

Se sama syy, jonka takia mä tahdon näyttelijäks.

Eli halu pystyä näyttämään rakkautensa rajat(tomuuden*)

Ehkä mä liitän siihen vielä mun 

ystävät,

ne puolet niistä mitkä saa minut pitäytymään 

suoranaisesta raivoamisesta ja kääntymään

syiden selvittämiseen, anteeksi antamiseen.

Mut mun täytyy lisätä siihen myös mun turhautuminen.

Ilman sitä se "rakkaus" ei oo paljonkaan väärti?

*Koska ilmaistessa itseään, rakkautta näyttäessä se rakkaus vaan lisääntyy.

Amadeus

Tämäkin luonnostelma tästä piti kirjoittaa loppuun, heeehee. Marraskuusta 2013

"Katsoin juuri

Huoneteatterin kolmituntisen näytelmän Wolfgang Amadeus 

Mozartista.

Tai oikeastaan Antonio Salierista.

Tai Jumalasta.

Tai ihmisyydestä tai ylpeydestä tai kateudesta

ja heikkoudesta tai blah, en osaa nyt sanallistaa

kun pienempi sisko ja kissat häiriköi.

Jouduin/sain esityksen jälkeen antaa

mielipiteeni näytelmästä

yhdelle kriitikolle, mutta en saanu sanoa 

kaikkea.

Siis, raikas esitys. Harvemmin näkee just

näinä päivinä tollasta täysillä tarinan kertomista, että

ei mitään tilanteen selvittelyä tai metateatteria,

ihan vaan puhdas, täysi tarina joka 

kerrotaan omalla tyylillään,

upeasti näyteltynä."

(oikeestaan eniten muhun iskee vasta toi vika mutta enigei)

En kauheesti tykästyny pienenä leffaversioon Amadeus,
ehkä siks että se loppu on niin synkeä.
Onneksi tulin katsomaan nyt, tavallaan kiinnosti just tuon
pienenä inhoamisen takia lisää. Niin ja koska kaverit sano että on hyvä.

Se mikä jäi mieleen, oli kuinka
nykyäänkin, tänä uskontojen vallasta suistamisen ja 
tieteen ylistämisen aikana
sitä yhä laitetaan jokin korkeampi voima
oman epäonnen tai onnen toteuttajaksi, tuomariksi.

Mulla nousi vaan eniten mieleen, kuinka karma
ja "kohtalo joka toteutuu vain jos itse niin haluaa"
tuntuu yhä enemmän todelta.

Se mitä toiselle teet, tulee tavalla tai toisella takaisin sulle.
Henkisesti tai fyysisesti.
En tiedä johtuuko se siitä hämmentävän kaikenkattavasta
tavasta, jolla ihmiset alitajuisesti peilaa
oikeasti ihan kaiken
toisiin ihmisiin.

Niinkuin Salieri ryhtyi "sotaan Jumalaa vastaan",
kohtaloaan, sitä kuinka kuin syntymästään, ei itse pystynyt tekemään samanlaista musiikkia
kuin Mozart.
Se, miten ihmiset aina luulee pystyvänsä kaikkeen.

No, oikeastaan mun mielestä tuo viimeinen on melko totta, eikä vain luulo.
Tosin vain tiettyjen ehtojen vallitessa.

Mutta siis, mikä oikeuttaa yhtään ketään...
Mikä saa ihmisen niin sekaisin, että 
se alkaa heittämään kaiken vihan ja raivonsa
jonkun täydellisen asiaan kuulumattoman, viattoman
henkilön niskaan ja sitten kuvittelee toteuttavansa
jotain kohtaloaan?

Ainut mitä siitä Salierille seurasi
(ja varmasti ainakin melkein kenelle tahansa muullekin joka samaan ryhtyy tai ryhtyi)
oli se, että hän huomasi tappaneensa osan itseään.
Oikeasti sellaisen osan, jota tuon teon jälkeen hän
ei pystynyt kohtaamaan, koska vihasi ja katui tekoaan. 
Kuka muka pystyisi?

spoileri: Salieri oli siis muka lahjaton, vaikkakin hyvin oppinut
musiikin säveltäjä aikana, jolloin
musiikki oli elämä. Kun hän huomasi, ettei pystynyt
luomaan samanlaisia ihmeitä kuin Mozart (Salieri itse
vapisi autuudesta, onnesta ja tuskasta kuullessaan vain ensimmäisen tahdin
jotain Mozartin kuuluisimmista teoksista), hän alkoi
esittämään kaveria ja kuitenkin
juonitteli koko ajan Mozartin tuhoa.
Ja onnistui siinä, sai paljon maallista mainetta mammonaa
ja sellaista, mitä kauan oli himoinnut.
Ei kuitenkaan sitä rakkautta mitä itse Amadeus - rakastettu - koko lyhyen elämänsä koki.


p.s. kuuntelen nyt Ultra Bra:ta ja intoilen

Mieheydestä

Tässä toinen luonnostelma, jonka nyt sain valmiiksi. Huhtikuulta/toukokuulta 2013.


"Luen tässä juurikin

yhtä kolumnia goodmenproject.comissa

miesten alitajuisesta sankaruus-aatteesta.

Tuli väkisinkin mieleen yhden ystäväni

ohjaama näytelmä

Tarpeettomia ihmisiä.

Siinä sellainen täysin mukavasti elämässä pärjäävä

mies joutuu työttömäksi. Hänellä on kuitenkin

vaimo ja lapsi ja yhteinen asunto.

Mies on melko normaali, suomalainen tuppisuu 

joka turhautuu ilman tekemistä.

En tiedä kuinka moni tuntee tuon, mutta (SPOILERII)

näytelmän lopussa mies on kerennyt

muuttua vaimonhakkaajaksi, melkein tappanutkin

naisensa ja päättänyt heittää oman elämänsä 

menemään, mutta halvaantuu kuolemisen sijaan.

Tolla sivulla kerrotaan aika hyvin, miten 

iso osa läntistä kulttuuria rakentuu huomaamatta

sen tarpeellisen miessankarin ympärille."

Siis jotenkin ärsyttää miten helposti
me ihmiset vaan suostutaan toisten
tekemiin päätelmiin omasta 
identiteetistämme. 

Tietenkin ihmiset lähinnä ottaa ne ideat itseensä,
mitkä vaikuttaa osuvan lähimmäs sitä jotain,
minkä "itseksi" kokee.
Mutta vois ajatella vähän enemmän.
Ja vielä vähän, enemmän.

Piti mainitsemani, että yleinen käsitys "miehestä"
on melko lailla markkinataloutta sekin.
Ja melkoisen hatara, yksipuolinen sekä rajattu.

Kuulkaatten

Kirjoitettu joskus lokakuussa varmaan:

"En tiiä ketkä kaikki tän näkee,

mutta kerrottakoon

nyt kuitenkin:

Facebookissa pistin päivityksen, joka herättää

monissa varmasti vähän kummastusta, ellei

jopa paheksuntaa.

Tietäkäätten, että se oli
sellainen ihan hauskanmuikea
ketjupilahassutteluviesti.

Sitä katsos jos meni kommentoimaan tai tykkäämään,
sai inbokxsiinsa viestin, jossa
käsketään laittamaan
feisbuukstatukseksi oikein mojova lause.
Siksi noin, koska se oli hauska
niin.
kirjoitin: Haluan seksiä.

AHAHAHAHAHAHAHAHHAAHHAHAHAHAHAHAHAHAH
AHHAHAHAHAHHAHAHAHAHAHAHHAHA
HAHAHAHAHHAHAHAHAHHAHAHAHAHAHAAAAHAHAH"


ei mulla muuta. Tää oli silloin joskus :D

Tunnel(m)ointia

Hassua, 

mutta siitä on jo vähän aikaa

kun viimeks tuntui tältä.

Luin saapuneita viestejä 

vanhasta simpukkakännykästä,

kuuntelin musiikkia,

joka kerran aikoinaan

sai mut taas tuntemaan.

Mulla on taas tää 

ylitsevuotava kaiho

ja kiitollisuus

kaikista niistä ihmisistä,

joita mulla on ollu ilo halata,

joiden kanssa on

puhuttu syvällisiä,

joita aina muistaa pelkästään hyvällä.

Ehkä mä katon maailmaa vaaleanpunaisten aurinkolasien läpi.

Mutta se ei mua haittaa.

Se mikä haittaa, on että tiedän

etten voi pitää niitä kaikkia ihmisiä

niitä kaikkia hetkiä 

ja sanoja joita sanottiin

tässä yhdessä päässä.

Ja samalla

se on kaksisataa kertaa hauskempaa lukea. 

Huomata,

että ei ole heittänyt vanhoja kirjeitä pois.

Tätä menoa mä tarvitsen ysikymppisenä kokonaisen talon pelkästään muistoilleni,

(iso omakotitalo jonnekin maatilalle, niityn keskelle)

toisen niiden tutkimiselle

ja kolmannen 

muuten vaan.

2014 jeee

Ugatsaka.

Vuosi on vielä vaihtumassa, vaikka uuttavuotta vietettiinkin

jo reilu viikko sitten.

Mulla on tällä hetkellä melko kivaa!

Ja jännää, monessakin asiassa.

Mä lintsasin tänään, jaiks, ja tuntuu sen suhteen vähän

tyhmältä, mutta ainakin mä sain aloitettua päivän 

ihan omalla tahdillani, ja toivon että

sen takia saan huomennakin aloitettua sen päivän
noin niinkuin ajoissa.

On kauheesti tekemistä tälle vuodelle, varsinkin 

sellaista mikä vaatii oma-aloitteellisuutta.

Ja tänä vuonna mä muuten pääsen sellaseen kouluun

mihin mä myös haluan. 

..Mua jännittää ihan sikana.

Mulla myös heräili tänään ajatuksia

parantamisesta ja peloista.

Ja suhteista.

Että kuinka paljon voi itse vaikuttaa toisen tilaan ja

kuinka kukaan ei voi suoraan

parantaa toista.

Ihmisen on ihan itse tehtävä se jokin, mikä sen nostaa

pois suosta. Ainut vaan, että mikä se on?

Sit semmonen minkä näin 

tuolla yhden kaverin galleriassa. Seuraava siis

aika paljon summaa sen mitä tänään

pohdin.

Se on aika hieno, ja musta tuntuu että from now on alan

käydä enemmän tommosissa näyttelyissä.

"Pelot on puolivalmiita ajatuksia, ja niiden silkka olemassaolo

on kaikki, mikä estää meitä esimerkiks hyppäämästä uima-altaaseen, vaikka muuten

olis enemmänkin kuin kykenevä siihen.

Pelko vaan on jotenkin tärkeetä. Jos ei pelkäis, niin vois sattua. 

Ja sitä varten pitää löytää jotain tärkeämpää kuin se pelon aihe."

Kokeilin myös yhtä nettisivua, Lumosity (se oli se yks mainos

juutuubissa, S). Semmonen hauska aivotreenijuttu,

joka mittaa vähän peruskykyjä, muistia, ongelmanratkontaa ja nopeutta

sun muuta. Harmi vaan että se on englanniks,

kun siellä on esim. sellainen että pitää kirjottaa mahollisimman nopeesti sanoja

jostain tietystä tavusta - englanti ei kuitenkaan ole ihan äidinkieli :P

Äh mun pitää mennä.

Ei taaskaan oo aikaa mihinkään ::P

Musta ja Valkea

Meillä ihmisillä on sisällämme

tiettyjä salaisuuksia,

joita ei saa kertoa toisille. Muuten niistä katoaa voima.

mä en tiedä, osaanko kertoa tän sillä lailla että

kaikki tajuais mitä tapahtu tai että mistä on kyse, mutta koitetaan.

Tää on taas yksi kertomus siitä, miten oman heikkouden ymmärtäminen

on oikeasti vahvuus.

Varmaan vielä aika huonosti kerrottu, mutta mun on pakko jakaa tää kokemus.

Its waht ai äm.

-----

Mä pohdin tänään työvuoron jälkeen pitkällisesti

ja aluksi suht levollisesti, menenkö helpompaa vai vaikeampaa

reittiä. 

Eli menenkö äidin luo kotiin vai omaan kotiin.

Olen onnellinen, että päätin lähteä omaan kotiin.

Ei siksi, että täällä olisi jotenkin mukavempaa.

Siitä pohdiskelusta helposta ja vaikeesta kehkeytyi yhden puolituntisen aikana

aikamoinen arvojen ja koko identiteetin

uudelleenjärjestelyhetki.

En tiennyt sitä aluksi, mutta mua pelotti lähteä ajamaan

tänne. Mä olin jotenkin onnistunut piilottamaan

itseltäni sen pelon, korvaamaan sen jollakin

oivalluksella, jollakin tekosyyllä olla ajattelematta asiaa.

Kuvittelin, että kyseessä oli

ajomatkan pituus tai se, mikä mua polun päässä odottaisi.

Mutta se mikä mua oikeesti pelotti ei ollu fyysinen väsymys/arvio jaksamisen loppumisesta 

eikä kärsivällisyyden tai itsekurin riittämättömyys,

vaan mun itseni kohtaaminen.

Mä jotenkin alitajuisesti aavistin tulevani ajattelemaan syvällisiä

sillä pyörämatkalla ja se mua pelotti.

Mä jouduin näkemään, että olin ottanut yleisesti ihmisten määrittelemiä asioita

osaksi itseäni: Ajatuksen vahvasta minusta, seksuaalisen suuntaumukseni, 

jopa arvomaailmani - niinkuin me kaikki taidetaan tehdä.

Rooleja, joita ei heti huomaa.

Mä tajusin häpeäväni sitä, miten helppoa

elämä meillä 5% ihmisistä on. Tunnustin itselleni, että häpesin

lähes kaikkea itsessäni ja muissa ihmisissä.

Häpesin tällaiseen tietämättömään ja itseriittoiseen rotuun kuulumista.

Inhosin tietämättömyyttäni ja sokeaa ylimielisyyttäni: "ainakin

olen parempi kuin muut kaltaiseni", ja tajusin

olevani kaikesta huolimatta heikko.

Kaikesta yrittämisestä ja positiivisesta ajattelusta huolimatta

tulen ehkä aina olemaan hauras, löysä ja kykenemätön vastustamaan kiusauksia.

Tajusin sen, miten en halua olla enää yksin.

Otin sen tunteen vastaan.

Tajusin, kuinka paljon mua vitutti - useammat asiat, niitä riittää meillä kaikilla.

Tajusin, miten huolimatta siitä, kuinka lujaa

yritän pitää negatiiviset ajatukseni poissa mielestä,

ne tulevat aina jossain muodossa takaisin. Ei niitä voi paeta. Tai torjua.

Eskapismi onkin ollut viime viikkoina, ehkä koko kesän ajankin

mun juttu. Ei onneksi tarkoituksella.

Siinä itseinhon ja -säälin heittelemänä yksi ajatus sai mut pystyyn.

Mä haluan jatkaa.

Mä saatan olla heikko, ja huomata vielä kaukana tulevaisuudessa yhä uudelleen

huomata olevani säälittävän heikko olento, mutta

mä jatkan yrittämistä.

Mä jatkan, koska se on mun tapa.

Mä jatkan, koska muuten mä en olis mä.

Mä jatkan, koska mä en halua enää olla heikko, en siedä sitä.

Vahvuus on sitä, että jatkaa eteenpäin.

(Tietyllä tapaahan tuokin on heikkous ;P En osaa 

antautua muutokselle. Tosin muutos

olis tässä tapauksessa helpompi vaihtoehto,

joten ehkä se onkin vahva päätös?)

Täällä interwebsissä on juurikin tässä ennenkuin pääsin koneelle asti,

tullut vastaan samanlaisia kirjoituksia kuin mitä itse 

tulisin kirjoittamaan... Nyt on joku 

maaginen voimaantuvien ihmisten kirjoitushetki?

Pitää vielä näin viimeisenä asiana jakaa tällainen:
Viime aikoina on ollu tosi vaikeeta sietää mun kämppistä ja mm. sen takia

oon saanu lappaa ajatuksistani aika paljon kuraa pois että

pysyis positiivisena. Mutta just nyt äsken, tän 

heikkouden hyväksymisen jälkeen mä sain rohkeutta kysyä siltä, meinaako

 se heittää (taas) ruokaa pois, vaikka vastaus oliskin ilmiselvä

ja vaikka kaiken järjen mukaan saisin pistää sen poisheitettävän ruoan pois ja silti

en uskaltais tehdä sitä,,,, niin nyt uskalsin edes kysyä suoraan!

Tuntui ihmeelliseltä tajuta, että

vasta ymmärtämällä, miten heikko on, voi olla oikeasti vahva.

Siis, kaikkihan sen tietää?

Kaikenlaista kaikkee

Terve!

Oon taas ehkä täällä. Voi vitsit! Unohdin miten kivaa on bloggailla.

Tai ehkä se vaan tuntuu kivalta just nyt!

Mulla on päässä tooooosi paaaaaaljoooooooooooooooooooooooon

asioita.

Paljon kerrottavaa, tosin, saatan pimittää teiltä kaikki tärkeimmät yk-

sityiskohdat. 

I'm such a buttvoid.

Noh, jostain on alotettava. 1) Työharjoittelu Popparissa

eli kaikkien jazzinjanoisten sankaritiskin takana tarjoilu.

Oon ollu siellä vasta viikon, tai siis neljä päivää, mutta tuntuu 

että siitä vois nauttiakin.

Hauskempaa ainakin kuin edelliset koulun järjestämät 

harjoittelut. Hyviä tyyppejä pomottelemassa, rento

mutta silti ammatillinen meininki, ja mikä parasta,

mua neuvotaan kunnolla. Ja mikä vielä parsempaa, mä nään joka

ilta vähintään yhtä kaveria ja saan fiilistellä 

erittäin naftin musiikin tahdissa samalla kun kaatelen 

viiniä mielenkiintoisille (ja vähän vähemmän mielenkiintoisille) ihmisille.

Se ON tosi jees.

2) Tossa ehkä viikko sitten mulla hajos pyörä. Ei sillein, että kumi puhkes yms.

vaan siis se osa, missä käsiä pidetään, irtos lähes yhtenä kappaleena pyörän

rungosta just sillon ku olin menossa katsomaan Circus Uusi Maailman 

uutta (1/3-osa oli kyllä vanhaa) ensi-iltaa....

No ei siinä oikeestaan mitään, mä olin aatellukin aloittaa kävelemään 

kaikki matkat. Ihan hyvää kuntoilua kävellä vähintään 10 km joka päivä.

Noh. Innostuin kuitenkin vähän liikaa: het seuraavana päivänä jouduin kulkemaan

vähintään 5 tuntia, huono(i)lla kengä(i)llä ja sain aika 

pahat rakot oikeeseen jalkaan, joka johti siihen,

että tuli jännetulehdus. Tämä siis noin kolmea päivää ennenku työharjoittelu

tarjoilijana piti alkaa. 

Ja alkoihan se, hienosti parantui jalka just ekalle työyölle.

Ja sehän itse asiassa on se asia mitä halusin sanoa,

eli se miten kivaa on kun on oikeasti TERVE.

Mä inhoan, oikeestaan kammoan sitä, kun joutuu vain istumaan,

palautumaan, olemaan tekemättä mitään

koska muuten se joku mikä estää sua tekemästä mitään muuttuu vielä ilkeemmäks,

ja joutuu olemaan vielä pitempään tekemättä mitään.

Se on hirveetä!

..Ehkä mulla on vähän pakonomainen tarve olla.. tarpeellinen.

Hyödyllinen. Mutta siis hyi että!

Istua vaan tuntitolkulla ja saada aikaa kulutettua saadakseen aikaa kulutettua...

Tulee melkein sivari mieleen. Tai siis tuli jo.

3)

RUAMJAI *SYDÄN*.

Ei siis pienempi kuin kolme, vaan sydän.

Meillä on läjä uusia laulajia, meillä oli superhyvät

viikonlopputreenit, mä vaan tykkään runkuista nyt tosi paljon.

Kuamrai-ilmiö kävi toteen nyt.

4) Musta on hauskaa tajuta joka päivä jotain uutta.

Mä vaan huomaan ajattelevani jotain asiaa

ja yhtäkkiä mä... mikä se sana on?

tajuta, ei, i-.... se hehkulamppujuttu... !OIVALTAA!

se se on. Oivaltelen vaan kuin ilmaa vaan

kesken ajatuksen uusia asioita niin luontevasti,

että ajatukset jatkaa menemistään samalla 

kun mä ihastelen sitä oivallusta ja

sen tuomaa äkillistä selkeyden kauneutta ja turvaa.

Se on outoa, hassua, häiritsevääkin.

5)...

Samalla ärsyttävin, samalla kaunis ja ehkä mukavin asia:

mulla on tunteet. Vieläkin. 

Ainakaan ne ei enää vie ylimääräistä tilaa mun

pään muutenkin rajallisesta kapasiteetista.

Mutta musta on kivaa olla elävä. kipeä ja vahva, impulsiivinen 

ja harkitseva, tyhmä ja ymmärtäväinen. 

Kykenevä kyyneleisiin.

Ehkä se johtuu kaikesta tästä "levosta" mitä mä oon viime aikoina harrastanu.

En tosin omasta tahdostani.

Nyt pitää vielä lisätä kun tajusin, että

on tuo lepoilu on ollu hyvä. Mutta vaan siks, että oon tehny

kaikkee mahollisimman epäoleellista.

Jostain syystä tiedän, että se on se mikä tekee olon nyt niin hyväks.

Niin ja ehkä ruoka.

PÄIVITYS

Tuossa viikko sitten oli yks oudon tyytyväinen hetki,

kun katoin oman soluasuntoni ikkunasta ulos pimeään iltaan. Syksyn ensimmäisiä iltoja.

Tuli se tunne, että nyt mä oon omillani,

vapaa tekemään mitä haluan, samalla kun jännitin mitä

kaikkea pitää alkaa oppimaan.

Tänään mä itkin onnesta. 

(Koska mulla on perhe. Mulla on ihania

ihmisiä ympärillä, joita mun kannattaa arvostaa täydellä sydämellä ja -

mikä parasta - jotka arvostaa mua. Mulla on näytteleminen, viisautta ja rohkeutta tehdä oman

pääni mukaan, sisäistä voimaa ja rikkautta jumankekka valtavasti onnea.)

Tosin sitä ennen itkin surusta ja epätoivosta..

Mulla oli eilen tosi pitkä päivä ja tavallaan

tänäänkin, mut ei tuntunu ollenkaan

väsyneeltä - ainakaan fyysisesti.

Kävelin semmosen tunnin matkan kouluun ja sen jälkeen takas, juoksin oikeestaan,

hoidin kaikkia pieniä arkisia hommia ja luin,

nykyään ehkä liikaakin, kaikenlaisia maailmanpelastusjuttuja ja 

maailman vääryyksistä ja laiskoista ihmisistä

ja tanssiartisteista jotka elää unelmaansa tekemällä

taiteella oikeita muutoksia jossain Egyptissä

ja George Carlinin stand-uppia siitä,

miten uskomattoman itsekeskeisiä ja ylimielisiä

me ihmiset ollaan.

http://www.youtube.com/watch?v=2cjRGee5ipM

Ja George Carlin on kova, mua naurattaa sen jutut

ja se puhuu oikeesti tosi järkeviä juttuja.

Siinä vaiheessa vaan, kun se alko

puhua ihmiskunnan lopusta

mua ei enää naurattanu.

Alkoi tuntua niin pie-

neltä ja voimat-

tomalta. Että

kuollaan 

vaan

pois
kaikki. Me ollaan turhia ja hirveitä epäonnistujia.

Mä voisin aloittaa jo. Kukaan mua tarvitse.

Siis mä olin surullinen, ja ne ketkä tuntee mut

tietää, että tuossa vaiheessa mä vasta alan nousta. En mä 

oikeesti olis tehny mitään, hypänny ikkunasta tai vastaavaa

koska 

mä en rupea sellaiseen. 

Mut oli mulla silti surullinen olo.

Voimaton ja pieni.

Tai siis, ei voimaton, enemmänkin tajusin mittasuhteet ja huomasin,

että mun pölyhippusta pienempi ihmiskeho ei voi vaikuttaa

yksinään mihinkään, enkä jaksanu

tässä muutaman viikon verran ajateltuani, että kukaan ei 

jaksa lukea facebookissa niitä mun jakamia linkkejä

kun vaikutan varmaan hirveeltä moralistilta ja taidan ollakin ja kun koulussa

näkee niin paljon sellaisia sokeita nuoria eikä tiedä mistä niiden

kanssa edes vois aloittaa ja kämppiksenä taas toinen samanlainen, kaikki naapurit kans

ja vielä päälle se kun yritän kovasti olla 

ajattelematta kuinka yksin

yritän olla riippumaton, olla

takertumatta siihen tyyppiin.

yritän elää niin, että voisin rakastaa jotakuta toista, että mun aivoista katoais se kohta,

jonka mukaan mut on luotu yhdelle ainoalle ihmiselle

ja hitto miten voimakas voi ajan saatossa luotu

uskomus olla. Silloin kun kaikki yritykset

sitä uskomusta vastaan tehdään täysin

tyhjiks, siis nolla prosenttia onnistumismahdollisuuksia.

 Siitä uskomuksesta tulee

fyysinen osa itseä, kun sitä tarpeeks tekee.

Ihminen on oma kehonsa, mutta sillä on myös valta muuttaa sitä mielensä mukaan.

Uskomukset, kokemukset, muistot, ajatukset, positiivinen ja negatiivinen,

kaikki mitä sun pään sisällä tapahtuu muuttaa sun kehoa,

ja kun on saavuttanu sellasen sisäisen tietoisuuden tason että voi muuttaa

asenteitaankin melko helposti, niin ne asenteet, joita ei tahdo

muuttaa vaikka se olis itselle parhaaks, muodostuu todella vaikeiks muuttaa myöhemmin.

Pahinta on se, kun ei jaksa enää uskoa että se on vain uskomus.

Koska jokavitunikinen yritys rikkoa se uskomus menee

mönkään. Jokasaatananikinen mahdollisuus murenee sillä piruvie-sössimismessiaansiunaamalla

hetkellä, kun lähestyn henkilökohtaisella tasolla ketä vaan.

Se hiton Mythi ei bustaudu vaikka sitä Teräsmies 

heiluttaisi sitä Thorin vasaralla jonka 

vuonna 2013 kolmantenatoista kuukautena uudestisyntynyt Jesse
katsoisi, että Niin Käy ja Putin rupeaisi julkisuudessa homoksi

ja ilmastonmuutos pysäytetään ja vittujee.

Silloin pitää vaan.. kohdata tosiasiat, antaa itselleen aikaa miettiä

ja kerätä itsensä taas, jotta voi huomenna nähdä pienenpieniä

muutoksia. Niihin luottaen sitten jatkaa vaan,

kunnes uskoo näkevänsä oikeesti, miten asia on.

Jos. 

Jos sen jälkeen tunnen vielä niinkuin nyt,

jos mikään ei vieläkään onnistu,

niin en tiedä mitä tapahtuu. 

Ehkä räjähän. Ehkä muutun totaalisesti.

Ehkä lähden täältä kauas pois.

...Ehkä

mä oon vaan liian väsyny, vai.

auttaako lepääminen tähän?

Why am I even..?

Öblägh.

Kello on varttia yli neljä, aamulla,

huomenna on esitys ja mun oli tarkoitus 

saada unirytmini kasaan.

No jaa.

Käytin äsken aika paljon aikaa

horoskooppeihin.

Lueskelin kaikkee Nousevista Merkeistä ja Aurinko- ja Kuumerkeistä...

Planeettojen asennoista ja huhhahhei

sitä hilivimpulaa - niinkuin kaikkitietävä ihmisenemmistö sitä kutsuisi.

Se oli kiinnostavaa. 

Hämmentävää.

Voiko todella tietää ihmisestä noin paljon vain

tietämällä tarkan syntymisajankohdan?

Esim. antoi hyvin osuvan

näkökohdan siihen, miksi parisuhteissa

tai niiden aluissa

käy niinkuin just mulla käy.

Varmasti kiinnosti myös siksi, että se osui niin

kivasti yhteen kaiken sen kanssa,

mitä toivon itsestäni.

Ja joo, osa siitä on ympäripyöreetä ja

varmasti moni muukin tunnistaa itsensä siitä.

Mutta miksei. 

Sieltä, mistä mä katoin, oltiin ainakin rehellisiä

ja sanottiin kaikki, mitä ei

välttämättä muista kysyä ensin.

Mä tiedän, kuka mä sisimmässäni olen, joten miksei se pönkittäis mun egoa?

(joka on huomattavan pieni - ainakin on ollut..!)

Tää elämä tätä nykyä on vaan niin levotonta

ettei asioista enää saa kiinni eikä ajatukset vastaa -

eikä niiltä muista edes kysyä.

Impulssit ja muistot seuraavasta tehtävästä

tai mahdollisuudesta ottaa rennosti tulee edelle ja vie kehon.

Oli vaan kivaa, kun sai vähän selkeyttä

tähän päähän - onnistui muistamaan kuka on.

Ja miksi tuntee mitä tunteekaan.

Euh oyeh.

Hyvää huomenta, minä meen pehkuihin.