Bonobo on kaunista.

 Samoin Simply Red.
Kummatkin ovat siis yhtyeitä. Musikanttheja.

Mua vähän jännittää. Ei huomenna laulaminen,
ei eilen laulaminen, mutta tiistaina
saapuvan tiedon tärkeys.

"Oi, miss' on oma sopukkani,
hämäräisempi koloni,
valoisampi pihani,
lämmin petini pehmeä?

Liekö tuo kulmilla kujien,
päällä kivikatujen,
vaiko saleissa saarnioiden,
sylissä metsän oksien.

Vaiko vetten lainehisten,
meren sinisen tyrskyävän,
päällä vaahtopäiden roihuvien,
alla taivaan kipinöivien tähtien?"

Tota. On tullu kuunneltua vähän kalevalan
mittaa. Siis juma!
Oli hetkiä, jolloin olin hieman
hiilloksella, kun Raili (ihana Raili)
pyysi tekstarilla mua laulamaan

niiden Afro-kullervossa, kun
heidän oma kuoronsa ei jostain
syystä vielä päässyt paikalle.
Juuri sillä hetkellä, kun

olin palaamassa Helsingistä
Teatterikorkean pääsykokeista
ihan sikaväsyneenä ja just
tyytyväisenä nukahtamassa.

Mutta. Ja tällä kertaa tää
yllätti mut, mutta lyseolaisten
ja etenkin Railin kanssa taiteilu
on mahtavaa. Mulle

tuli ekaa kertaa pitkään aikaan
se sama tunne, mikä oli Ryöstettyä
Kieltä tehtäessä - siis elämäni ensimmäistä
näytelmää. Se yhteishenki,

se elämän määrä ja Railin
uskomattomia maisemia maalaavat
puheet, se aika ja huomion määrä
minkä Raili antaa jokaiselle näyttelijälle.

Mutta hitto, kyllä väsyttää.
Menenpä nukkumaan,
tiistai eli kirjekuori mielessäni.
MÄPÄÄSENSINNEVIELÄ