perjantai 15. heinäkuuta 2011

Kuuntelen musiikkia

Ja jammailen tietokoneluokassa niin kauan, että
melodioita pursuaa joka reiästä
vaikka kaivaisin vaan räkää nenästä :D
Pomplamoosea - eli Jack Contea ja Nataly Dawnia - tällä hetkelläh, kurrr.

Äää enkä pysty lopettaa.

Taidan saada voimiani takas. Kuvitelkaa maailman iloisin ihminen, jolla on kaikkea mitä se itseltään haluaa, mutta joka on yksin, katsoo rannalla meren toiselle puolelle. Se ei oo pätkääkään onnellinen ja on haikaillut niin pitkään jonkin perään, sitten se jokin muuttui saavuttamattomaks. Sillä tyypillä on muistoja hetkistä, jotka muutti koko maailman ja varjo, joka näyttää niiltä muistoilta tai noh, sinnepäin.
Ah ja se angstaa eikä kukaan ymmärrä senkin emo. Se oli joskus sellainen, joka elää muistoissaan ja elää niiden voimalla niissä muistoissaan. Kiva loppuelämä tiedossa.
Mut mä en luovuta Mä en ole tyyppi joka antais minkään helvetin tai jumalan. VITTU. Voisinko mä lakata häpeämästä itseäni! Mua todella hävettää leikkiä sankaria omassa blogissani ja toivoa että joku lukee sitä kautta mun ajatukset ja hitto. Tahdon vaan pois täältä. poispoispoispoispoisPOISPOISPOISPOISMÄEN OLEMISSÄÄNVANKILASSA ja pitäis vielä yrittää ymmärtää, että mun asiat on ihan hyvin, vertaa vaikka kehen tahansa, joka kuuluu maailman väestöstä niihin, joilla on keskiverto elintaso, kaikkiin verrattuna. mä olen sitä viiden prosentin luokkaa, joka on syntyny loistavasti hyvin pärjäävässä maassa, mulla ei ole allergioita, mä olen suhteellisen terve ihminen, mun kunto kohoaa joka päivä tavalla, jota ei moni uskois ja mulla on maailman parhaita kavereita ja ystäviä ja mä oon sentään kokenu jotain, millä oli mahdollisuus olla tosirakkautta.
...Miksi mä olen niin onneton. Mähän osaan nauraa. (kyllä tiedän ettei ilo ole sama asia kuin onni, viisastelija pääni sisällä eikä toivottavasti kenenkään muun päässä tai jos on niin ei kohdista viisauttaan minuun) 
Ekaa kertaa hyvät lukijat, pyydän, älkää kommentoiko tähän viestiin. Ainakaan tässä blogissa. Tai emmätiiä.



Mun pitää muuttaa mun ilmaisua miehekkäämmäks. Tuntuu että ihmiset saa musta niin kakkumaisen käsityksen. Kun mä olen sen verran luotettava, että mua ei saa nähdä pelkästään pehmeänä vaahtona. Jos olin ennen pelkkää kultavaaleanpunaista silkkiä niin nyt olisin iso vihreänmusta kivi, jolla on en sano mikä. sanon jos nään teidät joskus. jos kehtaan.

huhhuijakkaa, nyt mä julkaisen tän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

"Jo sano pois kun en tiedä"