Aaoooooooo-oo-oo-oo-oooo....

Ja näin. Mä haluaisin - niin, niin paljon - laulaa tän juuri sille, kelle en sitä voi laulaa.
Mä oon sentään hyväksynyt sen, mitä tapahtui, vaikka en millään haluais.
Ihan kuin mun tahto olis muka sama kuin hänenkin, että voisin vain purkaa sydämeni sille
ja kuulla että se kaipaa mua aivan yhtä paljon kuin mä oon toivonut ja rukoillut...
ja kaikki palais jotenkin ennalleen.
Siitä huolimatta. Mä jotenkin pystyn hyväksymään, ettei se ole niin.

Eikä... tule enää koskaan olemaan.

Onko se mun vaisto, joka sanoo että niin sen pitääkin mennä vai pohdinko mä jotain, millä ei ole
mitään tekemistä mun universaalin, kaikkitietävän vaiston (enkä puhu nyt täysin sarkastisesti) kanssa?
Pitäiskö mun tietoisesti estää itseäni ottamasta minkään näköistä kontaktia siihen, vaikka puolen vuoden ajan, 

jotta en joutuis estämään itseäni sanomasta kaikkea sitä,
mitä tää sydän huutaa,
mutta mitä en vaan saa(?) sanoa?
Sehän menee siihen mennessä ohi?

Rakastanko mä enää koskaan ketään muuta.

TOTTAKAI.
...En vaan tällä hetkellä oikein usko tuohon.


Kävin tuossa eilen/tänään, siis sunnuntaina katsomassa Lyhdyn. S-e o-l-i a-i-v-a-n FANTASTINEN.
Upeampi kuin oisin voinu odottaa. Mestariteos.
Kiitokseni välityttyä halein ja suurin kädenpuristuksin jäin vielä Vakiopaineeseen hengaamaan, koska
siellä oli kavereita ja olin tervetullut. Sinne tuli lisää kavereita, ja meillä oli älyttömän hauskaa.
Älytöntä hauskaa. Kaks Runkkuakin ja me laulettiin Etelä-Afrikka-biisejä ja improvisoitiin kuuden porukalla
jotain ihmeellisen kuuloista. Sain mitä olin kaivannut. Puhdasta, varauksetonta hauskaa mahtavien tyyppien kanssa, eikä huomisesta tarvinnu huolehtia pätkääkään.

Joten päädyin valvomaan koko yön, koska mun akku on taas loppu eikä mulla oo täällä laturia... ja mähän voin nukkua matkalla Punkaharjulle. :P tähän on totuttu.

Mä muuten rakastan näyttelemistä. 

Ja laulamista ja tanssimista.
Tajusin sen. Eilen, kun oli treenit.
Mustahan tulee näyttelijä. Musta tulee näyttelijä.