Paperiin vedetty viiva

Jou eli morjens eli iltaa!

On tosi jännä olo. On tullut oivallettua taas läjäpäin juttuja.

Ja ahistaa. Musta tuntuu nyt että mä oon ihan hirveän huono näyttelijä. Tuntuu, että nyt tajuan jotain näyttelemisestä ja kaikki mitä oon tähän asti tehny on ollu aivan kauheeta paskaa.
Ja että nyt ois aivan P-A-K-K-O tehdä jotain ilmaisullismaisellista hypervoimaannuttavaa taidetta, paitsi että olen taas yksin, vaikkakin kotona.
Mä oon väsyny kokemaan asioita yksin. Oppimaan ja hyppäämään syvemmälle itseeni yksin.
Kun niin monesti mä oon juossu ja huutanu ilosta kun on vaan ollu kaikkivoipa olo ja kun oon tajunnu jotain niin perustavanlaatuista ja ylitse kaiken muun: että mä osaan oikeesti jotain.

Nyt vaan haluais että jaksais tehdä yllämainittua, mutta kun mua ahistaa.

Ja toisaalta mulla paukuttaa takaraivossa sellainen ihannePablo, jonka mä voisin päästää vapaaksi. Ennen se tuli esiin ihan omin luvin ja näytti mulle kaikkea upeaa ja kaunista. Nyt mä oon niin itsekontrollissa ja niin apaattinen tylsimys että mä voin vaan (enkä voi) sanoa sille että hiljaa mä tahdon olla rauhassa.

Osaks tää ahistus tuli tosta juuri Teemalla pyörineestä Paperiankkurin esityksestä... Siinä heijasteltiin tosi rajusti ja fyysisesti maahanmuuttajien oloja täällä Suomessa. Siinä raivottiin meille siitä, että me ollaan niin kusipäitä kun ei osata ottaa hädässä olevia huomioon ja pelätään ties mitä tauteja tai rosvoja.
Halusin kattoa sitä, että voisin kehittää itseäni näyttelijänä - olihan ne sentään tosi hyviä - mutta ahisti niin hirveesti, tuntu että ne olis syyttäny mua.

Mä teen hei kaikkeni. HILLITSEN. ja kestän. Ja yritän SAMALLA kehittyä ilman pienintäkään apua, ja olla vapaa taiteilija samalla kun teen työni niin hyvin kuin osaan, ajatellen itse. Samalla kun siedän kaikkia Itä-Karjalan ****opiston kaulailevia typeryksiä. Samalla kun blaa ja blaa ja blaa.

Mä alotin tän niin iloisesti.
En mä oikeesti oo näin pahalla päällä, enhän? En mä halua. Olla ilkee.
Mulle sanottiin eilen, että mun pitää osata olla vähän ilkeä. Tai siis noin mä sen nyt sanoin, mutta siis: mä sanoin, että en osaa satuttaa tai tuottaa pahaa mieltä kellekään (naispuoliselle, mutta koskee melkein yhtä hyvin miespuolisiakin, kaikkia) ja hän sanoi, että se on tosi huono. Että mun pitää osata vaatia itsellenikin.

Kamoon. En mä yksin jaksa kaikkea korjata.