Kuun valossa loistaa ilta.

Kurrhhhh.

Kissan kehräys,

kuvaa lähes oikein sitä tunnetta,

kun lähtee hiljaa, kuiskaillen pois

seminaarinmäen kirjailijatalolta omalla tavallaan

vuoden upeimman tapahtuman jälkeen.

En tiiä, oli vaan jotenkin niin

semmoinen hetki, ettei tahtonut murtaa

sitä tunnelmaa. En edes halannut ketään

esiintyjistä, vaikka kaikki paitsi yks oli semmoisia

joita oisin muuten halannu ja 

hymyilly niin että naama halkeaisi.

Epäröin, mutta tajusin silti, että

jostain syystä se paras tapa lähteä kotiin

tänään olisi hiljaa, huomaamatta, niin

että tuon upean kokemuksen tarjonneet

saisivat oman euforisen arkeen laskeutumisen tehtyä.

Tai jotain.

Siis: Kirjailijatalolla oli kulttuuriklubi TAJU,

tämänkertaisena iltana myös talon

kellaria käytettiin esiintymiseen. Siellä oli

Circus Uusi Maailman (hehhe) Cumsatis Satiscum,

Moyo - kaksi kunnon afrorumpalia ja runoilija, yksi 

toinen runoilija ja, keksiä.

Ihmeellistä, miten lämminhenkiseksi tuo

paikka muuttui, kun Cumsatis oli ensin 

pusertanut yleisön ahtaaseen, pimeään (ja välillä aika kylmään)

huoneeseen, sitten luikerrellut yleisön keskellä 

ja työntänyt ihmismassoja kuin

uninen pikkulapsi kohti kaaoksellista, mutta

sisältä millintarkkaa bändikeikan esitystä.

Joo, siis esittivät esittävänsä keikkaa. 

Just sillein mukataantuneella huumorilla.

Aaarr ne soitti ja laulo niin hyvin!!!

En yksinkertaisesti pysty just nyt - eli puserra - 

kertomaan kaikkea kauneutta ja 

iloa, mitä tuolla pienessä talossa tapahtui.

Se vaan oli niin upeeta.

semmoista upeeta, että haluaisin sellaisia

tapahtumia lisää, paitsi että

juuri se pilaisi sen ainutlaatuisen sosiaalisuuden

tulvan, minkä tuo aiheutti.

Hehkutan tätä varmasti vielä ens viikonkin.

Lisäksi tää päivä on ollu tosi hyvä,

kaikessa muussa kuin koulumielessä.

Mikä meinaa sitä, että en oo tehny läksyjä.

Mä sain tänään aamupäivällä laulettua ISON C:N.

Siis mieletöntä. Mutta kyllä se vaatikin 

tämmöisen ihmeellisen päivän siunaamaa herkkyyttä

ja rentoutta ja tahdonvoiman tarkkuutta. Ja ääni-

huulien venyttelyä. Sit söin piirakkaa enkä enää

päässy matalalle. ups.

Sen lisäks tajusin tässä keskiyöllä, että

mitä mä oonkaan oikeesti käyttäny 

kaikessa näyttelemisessäni, että mistä se

mun persoonan muuntautuminen tulee.

No sehän on selvä, mukautumisesta tietenkin.

Siis siitä, että muokkaa ilmaisutapaansa

riippuen siitä, kuka on suhun huomionsa kiinnittänyt.

Ja se on asia, jota oon tehnyt aina.

Kun ennen mä en tienny että miks mun

näytteleminen on aina vähänku samanlaista mutta

silti kaikkien mielestä hyvää. (ja erilaista?)

No nyt mä tiiän, ja mikä tärkeintä, nyt mä

voin vieläpä kehittyä kunnolla, tulla paremmaksi

siinä roolin kehollistamisessakin enkä 

ainoastaan tunteiden ilmaisussa

 - hahah ihan kuin se tunteiden ilmaisu

ei olis se tärkein - mutta en mä 

halua tehdä aina samalla tavalla eri roolia.

omilla liikkeilläni. Ei kapteeni heiluta käsiään

niinku mä kävellessä, eikä herra Capulet

ilmeile niinkuin mä. Joku teinipoika

ei ole niin tietoinen itsestään ja ympäristön liikkeistä

kuin mä, eikä varsinkaan yhtä ajattelevainen

tai perfektionisti kuin mä.

Mutta nyt mä oon askelen lähempänä sitä roolin 

mielenliikkeiden, ajatusten ja elämän heijastamista sen roolihahmon omalla tavalla.