Elämännälkä

Jömbötidöm. On outo olo.

Kohta tämäkin yövuoro takana, vihdoin. Sisäinen kelloni on jotenkin ekstra-herkkänä ja menee miten sattuu, välillä tuntuu että kahdessa minuutissa kerkeää kääntää koko Punkaharju ylösalaisin ja sitten on semmoinen koomaava tunne, kun aika ei kulje ja pää on turta tekemisestä. Ei tiedä pitäisikö syödä nälkään tai liikkua jotta veri kiertää, kun on jo syönyt ja liikkunut niin paljon, että ainoa järkevä vaihtoehto tuntuisi olevan lepo, mutkun tässä sekavuudessa ei erota omaa vireystilaa... Ja kun koko yön on soinut joku biisi, josta pitää tosi paljon, mutta aamulla on vaan ei enää pleaze!

Eikä saa edes laulaa, kun kaikki nukkuu.

Ai niin! Piti joskus kertoa yhdestä unesta, jonka näin. (Joo montakohan unta osaan kertoa ulkoa jota EN ole nähnyt...) Olin kuitenkin jossain ihme avaruusaluksessa, olevinaan. Ihmisten kanssa joita en elämässäni tunne. Me viistettiin aurinkoa, tai useampaa tosi läheltä, niin että se aurinko muuttui sellaiseks lastenanimaatiossa piirretyks, vähän kuin olis tehty Stopmotionilla värikkäästä paperista. Liekkejä purkautui ja muutama osuikin, mutta ne oli vaan vähän lämpimiä :)

Yhtäkkiä mä ja ehkä Inga oltiin sit kuun kamaralla. Siellä oli sellaista avaruuden kuollutta, kraatereita ja pölyä. Me löydettiin joku ihme kaivos, jossa oli kovasti alienmaista kristallipeltiä. Se oli jotenkin ainoa tapa päästä takas maan pinnalle. Mä olin yhtäkkiä Bart ja Inga oli jo suunnilleen matkalla maan pinnalle. Sitten ne kristallipeltijutut heräs henkiin! (ne oli tummanpunaisia, kiven näköisiä) Niistä tuli sellainen yksi iso aura - traktorin aura siis - ja se yritti heittää mut pois kuun pinnalta. Se oli aika pelottavaa.

Mulla oli pasuuna tai trumpetti kädessä, en tiiä kumpi kun en erota.

Siitä lähti kiva ääni. Uni loppui todella sekavaan sekoitukseen eri tilanteita; Ihmettelin kuinka mä osaan soittaa trumpettia ja joku kuun noita-akka yritti antaa mulle kohtalokkaita ohjeita siitä, miten mulla on vain yksi mahdollisuus ponkaista joltakin punaiselta junaradalta jollakin golfin kokoisella munan muotoisella aluksella takaisin kotiin samalla, kun väistelin sitä alien-auraajaa.

Se oli tosi pimee uni. Ihan visuaalisestikin aika synkän värinen.

Tiiättekö mitä? Facebook pitää mut ehkä järjissäni täällä.

-Hei bleubleu.

-Mitä?

-Älä valita elämästäs, ainakaan blogissa. Ihmiset ei jaksa lukee semmosta.

-Ai... mut jos mulla olis noin tuhat lukijaa, varmasti jotakuta kiinnostais mun valituksetkin!

-Enpä menis vannomaan.

-No hö. Kuka sä ees oot?

Pääsen hei näyttelemään tänä kesänä sittenkin! Pikku rooli komedianäytelmässä, mutta silti! En ole vielä niin innoissani kuin tavallisesti, ehkä se johtuu tästä kaoottisesta elämästä. Mutta silti! "Kätkäläinen ja kaupungin valot" on näytelmä ja mä oon kerrostalon asukki joka on ihastunu naapuriin ja menee karaokeen sen kanssa :P

Jos tää sumuinen olo vaan häipyis, niin miettisin jo kaikkia mahdollisia tapoja rakentaa tollaistakin hyvin pinnallisesti ohjeistettua ihmistä. Ruumiinkuvaa ja asennetta, sen olotilaa yleensä, tapaa millä se ilmaisee itseään ja miten sen sais esiin mun keholla... Hyvä kun ei oo vielä edes kuullu ohjaajan mielipidettä.

Nyt multa loppuu aika, abbb. Tuun keskiviikkona Jyväskylään! !!!