Yksi hillittömän vaikeita asioita täällä ja varmaan ihan kaikkialla on tämä
hitsin suomalainen "kylmyys" eli pysykohteliaastipoissatoisenasioista-ilmiö.
Eilen oli ensimmäinen kerta, kun tän laitoksen yksi tiukimmista ja... asiallisimmista työntekijöistä puhui
mulle ihmisenä, näki ja kuuli kuka mä olen. Tietenkään se ei puhunu mun henkilökohtaisista jutuista vaan patisti mua kun "täällä ei anneta minkäänlaisia lupia kenellekään". Eikä se tietenkään tajunnu -tätä ennen- että mä en tee mitään kantamatta siitä vastuuta loppuun asti.
Eilen mä sain kans tietää, miten tietyt hommat pitää tehdä ja tajusin, minkä järkyttävän ison pyllynreikäisen suon takia mä oon tehnyt työni "hitaasti". Mä tein perusteellisesti ja tietämättä mitään niistä välineistä tai tavoista minne esim. lattialuutut viedään tai missä matot kuivataan tai miksi joitakin roskia ei koskaan viedä minnekään. EI JUMALAUUUUUTA!
Noh, nyt on ihan naurettavan helppoa. Ainakin joissakin (työ)asioissa.
Melkein oikeesti räjähdin itkuun kun meinasin tilittää niille mitä ne ei oo tehny kunnolla.
Ja huomasin, että minäkään en ole ollu heille kauhean lämmin... oonhan mä nauranu
ja yrittäny seurata heidän tiloja, vaikka eihän keneenkään nyt viikossa tutustu (ellei ole protuleirillä : x).
Mutta ne osaa olla niin painostavia. Melkein itsekin sorruin taipumaan tähän kummalliseen tapaan täällä, että ollaan niin mukavia, pinnallisesti. Ei tartuta siihen, mikä oikeasti vaivaa, vaan korvataan tunteita ja tavaroita halvalla.
Kunhan pääsen täältä, olen varmana taas aika roimasti väkevämpi.
- tai sitten vaan ihmisraunio öhöhöö.
Onneksi tänään on ollu kivaa. Pyöräilin ekaa kertaa Punkaharjun keskustaan, kun sain käyttää pyörää pitkästä aikaa. Tuli lähes se olo, mikä oli, kun olin pääsemässä pois Lapinjärveltä... Nyt viimeiset RHCP:t last.fm-radiosta ja teatteriharkkoihin. -----> yövuoro....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
"Jo sano pois kun en tiedä"