Uskalluksen euforia ja kuinka ihanaa onkaan joskus oikeasti pelätä

La, lala-lala lala-lala LA lalala
lalla, doom-a-doom-a doo!

Upsista. Huomasin juuri, että oon viimeisen kahden ja puolen vuoden
(wau.) aikana käyttäny Väärää Fonttia!! 
Georgia sen olla pitää.

Mutta! Ihanan iloista päivää teille kaikille!
Minulle tapahtui tämmöistä:

29. päivä tiistaina, just ennen teatterikerhoon menoa
mä harppasin tietoisuuden ja kehon ja tahdonvoiman ymmärtämisessä
sellaisen ihmiskunnan kokoisen askeleen. Keksin ehkä
uuden tavan aistia, ainakin näin länsimaisessa mielessä.

31. päivä eli perjantaina eli kolme päivää sitten
näin huoniksen version Madaameista
(Jani el Tanskalaisen kanssa). Se oli aika huikee. Oli hauska verrata 
viime kesän harjulla tehtyä versiota siihen missä
Enni le Junttila on Marika ja kaikki muut ihan ventovieraita.
Ja siis se oli koskettava! Yllättävää, koska
se teksti on aika karskia välillä. Aivan mahtava toteutus ja kaikki,
tosin harjulle pitää antaa se plussa että se oli enempi
komedian sääntöjen mukaista tai siis siinä oli tosi
tarkkoja vaihdoksia ja puheen rytmi oli
hienosti hiottu. harjulla.

juu. perjantaina myös "lenkkeilin" ja juttelin niitä
sun näitä Janin kaa.

Sitten lauantaina (,1.2.,) alkoi Ruamjain treenivkloppu
ja samalla Gallerian treenivkloppu, hianosti män.
Teille voin tässä
ehkä kertoa, että kun olin runkuille kertonu
etten illalla päässy treeneihin niin olin syyksi
kertonu että "toisia treenejä", mutta oikeesti
olin menossa kattomaan Kalavaletta Vakiopaineeseen...
 Sit sain tietää että näytös oli loppuunmyyty ja
menin sittenkin runkkukeikkailemaan. :P
Sen jälkeen! 
Sen jälkeen mä menin Hanna el Haapasen synttäreille
juomaan BISSEÄ ja krebailemaan. Niillä 
oli aika meininki! kaikkea nuoruuden musaa soi ja
Twisteriä pelattiin ja kaikki nauroi ja runoiltiin,
lähettiin baariin ja tanzattiin,
törmäsin isoon kasaan tuttuja ja Jyttiläisiä! Auli le Entinen Jyttiläinen,
Nykyinen Ilves oli melkoisen säkenöivä ja
tutun outoileva, Tessa kännissä hähä ja kaikki muut
tosi kivoja, sielläpähän tanzattiin. 

Mulla oli sen illan vallitsevana tunnetilana "pano/läheisyydenkaipuu".
Tai jotain noiden väliltä. Auli, harmi kyllä,

oli ainakin sen illan ihastunu yhteen Villeen joka on siisti
tyyppi ja kaikkee, mutta dammitall. Tessa, johon olin syksyllä
ihastunu, keimaili ylä-asteen tutun kanssa (jonka kanssa oisin kyllä
 halunnu muuten vaan jutella).
Hanna, jonka kanssa olin lähes koko illan
ja jota eniten olin sinä iltana toivonu lähestyväni,
ei ollu musta kiinnostunu, sillä lailla.
En mä sille mitään sellasta sanonu enkä siltä mitään kysyny,
 mutta kyllä sen huomas.

Silti ilta oli melko hauska, naurettiin paljon ja
söhlättiin, mä rikoin pyöräni avaimen,
lähin kotiin aamukuudelta ja menin suihkuun pienessä krapulassa.
Siinä sitten, hyvin väsyneenä ja laskuhumalassa
oivaltelin kuinka synkkää elämää elän ja miksei mua kukaan
rakasta ja vittu=paska maailma ja kylmäkin vielä (olin
siis juuri suihkusta tullut ja märkä).

Huh. kuinka ihminen onkaan kehonsa orja.
Okei okei, keho ja mieli ei ole kaksi eri asiaa.
Tai: ne ei ole erotettavia, ne kuuluu yhteen.
mutta laskuhumala ja väsymys on
hyvin petollisia, ne synnyttää ajatuksia, jotka ei pidä 
monesti paikkaansa. ne myös sumentaa Vaiston.

Siinä vaiheessa, kun otin rummun selkään ja
lähin pyöräilemään treeneihin yhdeksältä
puolen tunnin unien jälkeen,
olin jo melko normaalissa olotilassa. Noh, vähän krapulassa.
Mutta Kuamraikuoron treenit on aina tosi 
iloinen juttu, siis niistä tulee iloiseksi :)
Ääni oli loppuvaiheessa ihan
tuut, edellisenä päivänä oli hullut äänenmadaltamistreenit
ja siinä oli sit kiva tuskin nukkuneena krapulassa
pysyä tietoisena ja pistää tahdonvoima
pitämään kaikkia pieniä lihaksia käynnissä ja rentona... huhh.
Mutta no, oma oli vikani ja hyvin ne meni.

Treenien jälkeen mentiin Henri- ja Iina Karjalaisen
ja Iinan veljen Jaakon kanssa Grilli21:lle 
vähän lihapiirakkaa maistelemaan.
 kattelin koko ajan ettei kukaan vaan sais päähänsä
varastaa pyörää ihan kahden metrin päästä mua.

Kolmen aikaan olin Ilokivessä, kaikki jyttiläiset
mun eturivissä ja ihmeen skarppina
itsekin, kattelin ja ihmetyin. Mieletöntä,
miten kunnianhimoisia näyttelijöitä ja näytelmiä ja ohjaajia
onkaan. Se, Pelko, oli siis rehellisesti paras 
näkemäni näytelmä ainakin kahden vuoden sisään.
Niin mielettömän paljon juttuja, niin aitoja, niin tarkkaa
ja aisteja kutkuttavia ideoita tuotuna näkyville, ja kuuluville.
Sen lisäks se iski mun krapulaisenherkkään ja
melkein eksistentiaaliskriisiseen sieluun
kuin vasara kuumaan alasimeen.
Se oli lämmin näytelmä, kertoi, yllättäen, pelosta ja
mitä kaikkea se saa aikaan. Se rohkaisi ihmistä.

Mä olin just viime päivinä miettiny,
kuinka mä en uskalla päästää kontrollia irti.
Kuinka mä hyvin harvoin oon "oma itseni".
Kun se esitys oli lähestymässä loppua ja mä tuskin 
pysyin paikallani ja kahen tunnin ajan olin imeny itseeni
pelon eri näkökulmia ja kokemuksia pelosta, 
mulla kasvoi todellinen paniikki
rinnassa. kylmä hiki ja vastustamaton tarve 
huutaa kasvoi sisällä, (oiskohan ollu eka
kunnon paniikkihäiriö, ou jea!) ja mä tajusin jo että
mun pitää vaan kohdata tää, niinkuin aina 
ennenkin ja just niinkuin tuo näytelmä 
tahtoi katsojan tekevän.

 Aplodien aikana mä vaan itkin ja nauroin,
se oli mun oikeus ja velvollisuus ja vapaus.
Se oli ehkä kaikki mitä mä toivoin.

Gallerialaiset on kans kivoja. 
Mä pystyin avautumaan niille ja ne
ymmärs. Ja pelkästään sen takia mä kiinnyin niihin vähän lisää.



 

Tänään
tuli äiti ja mummo käymään, ne toi mulle
kaikkea kivaa hyödyllistä kamaa - ja ruokaa. :P
Perhe on kiva. Äidit on ihania.
Hyviä iltoja kaikille,
mä haluaisin nähdä kaikkia taas ja olla aidosti teidän kanssa.