Aargh. Tosi kummallinen olo.
En joko osaa olla ihmisten kanssa
tai törmäsin vaan just väärään aikaan
tiettyihin tyyppeihin. Olin jotenkin tajuamattani
tosi etäinen, oikein säteilen negatiivista energiaa. Jalkoihin sattuu,
ärsyttää yhä, tai siis ei ärsyttäny taukoamatta
tähän hetkeen saakka vaan
alkoi ärsyttää uudestaan ja
jalkoihin sattuminen ärsyttää lisää.
aika loppuu taas ja joudun kohta jättämään kesken
jutut kun muuten en herää kunnolla.
Vähän aikaa tuolla kotimatkalla aattelin että
sekoan. Joku bussi oli jätetty pysäkille
yksinään ja mä aloin melkein
kuvittelemaan että sieltä nousee kohta joku
salamurhaaja tai joku.
Paniikkihäiriö?
Uorh. Kun meidän ensi kesän
musikaalin ohjaaja tuli puhumaan
tuossa improklubin ohella, kun kerta oli
siinä vieressä, että ootko osallistumassa
proggikseen. Sanoin etten oo varma,
koska en oo varma...
mutta mun syyt olla osallistumatta
voi olla aika kevyitä?
Mua stressaa koulu, monologi, muuttaminen,
kesätöiden haku (koska viimeksi kun hain olin
aika onnistumaton - muistan että yhteenkään hakemukseen
ei vastattu), se tunne, että haluan olla
kesän vähän iisimmin kuin viimeksi, mutta
näyttää siltä, että siitä tulee rankempi.
Mä tahdon, aion sanoa että osallistun,
mutta mua vähän hirvittää se tekemisen
määrä, mitä itselleni haalin.
(Muuten.(Oon viime aikoina yrittäny näyttää tunteeni
"rehellisemmin" eli suoremmin, eli meinaa
sitä, että yritän olla peittämättä
negatiivisia tunteitani.))
Samalla mä moitin omaa arkailemistani täysillä.
Mua ei väsytä ruumiillisesti, mutta
veikkaan että stressin määrän voi mitata
siinä, miten herkästi mä saatan suuttua
nykyään. Asiaa ei auta yhtään se,
että oon tosi hyvä peittämään suuttumukseni ja
hillitsemään impulssini. No ennemmin
se tapahtuu vaistomaisesti.
Huohhh...
Ehkä se tästä.
P.S. hyvää yötä.
