Fly me to the moon...

Aih että mä tykkään näytellä. Nyt se on tosin tän proggiksen osalta ohi.

Oli kyllä yllättävän kivaa, esitykset menikin hirmu nopeesti ohi, vaikka ensi-illan aikaan mietin että voiko tätä edes kutsua näytelmäksi...

Ja hitsi että mä laulan hyvin nykyään. Ainakin kun oikeesti laulan enkä vain lauleskele. On semmonen musikaalitähti-meininki, joku sanoo vaikka, että onpa kuuma ja mä alan heti vetää Pitkää Kuumaa Kesää.

NO EN! Mutta voisin yhtä hyvin vetää, kun musta tulee kohta ihan hörhö.

Saa nähä, lähenkö kans heittämään nukketeatterikeikan tuolla taidenäyttelyssä, Retretissä. Kun käytiin siellä ja mummo bongas tilaisuuden - kerroinko mä viime tekstissä tästä? - siis kun sitä näyttelyä menee eteenpäin, niin siellä tulee yhessä vaiheessa Afrikkatyöpaja ja siinä samassa on pieni nukketeatterinäyttämö ja ne melkein tarvitsee jotakuta tekemään vähän omaa showta kun aika harvoin ne asiakkaat uskaltautuu leikkimään. hyi että mikä virkemonsteri. Mutta niin! Annoin heille nimeni ja sanoin, että mietin josko voisin tulla nukeilla hölmöilemään, yritän keksiä jotain siistiä ja/tai hauskaa.

Niinjoo, löysin kans noin viisi vattupuskaa! Eikä niistä oltu syöty melkein yhtään, njom.

Nyt on menny viime päivät tosi musisoiden, laulaen ja kuunnellen joutubesta Bobby Mcferriniä ja Ismo Alankoa ja Jack Contea ja Nataly Dawnia eikä oikeestaan muuta. Ihan vähän Mokomaakin. :P

On kyllä vähän vanhanaikaisen kahjo tämä.

Updatea

Mitäs mitäs. Oli hitsin hienoa kun perhettä kävi täällä, äiti, inga ja mummo.

Tuli aidosti iloinen olo. Käytiin rannassa ja Retretin taidenäyttelyssä (just ennenku työt alkoi).

Ingasta tulee kyllä niin mahtava tyyppi, kunhan se vielä vähän kasvaa - tosin tuntuu että se on jo nyt melkein yhtä iso kuin mä. Ja monta kertaa isompi kuin mä sen ikäisenä... Se muistutti mua siitä osasta mikä täällä meinaa kadota.

Ja sen takia mä pystyinkin eilen tanssimaan ja nauramaan niin kuin vain mä osaan, vaikka sit itkinkin samalla...

Ennen eilistä oli muuten pitkä väli jona en itkeny ollenkaan... Tuntuu aika eheältä, henkisesti. Fyysisesti mä oon yltäpäältä rakoilla ja ytimiin koskee kun on pieniä likaisia haavoja ja lihakset niin kireinä että meinaa mennä luut poikki. Pitää tuon viisaudenhampaankin puhjeta tuosta leuan laidasta.

Oon sanonu, että ei täällä oo elämää. Eikä sitä niinkään ole. Mutta mun pään sisällä tapahtuukin kaiken sen edestä juttua, kun vaan saan vähän omaa rauhaa.

Kyllä mä lopulta oon (kai) tyytyväinen tähän lopputulokseen.

No en oo, mutta kuka nyt kaikkeen olis tyytyväinen, täydellisyyskin on vain ihmisen keksimä käsite, johon tulee aukkoja aina kun niitä yrittää etsiä.

Kuuntelen musiikkia

Ja jammailen tietokoneluokassa niin kauan, että

melodioita pursuaa joka reiästä

vaikka kaivaisin vaan räkää nenästä :D

Pomplamoosea - eli Jack Contea ja Nataly Dawnia - tällä hetkelläh, kurrr.

Äää enkä pysty lopettaa.

Taidan saada voimiani takas. Kuvitelkaa maailman iloisin ihminen, jolla on kaikkea mitä se itseltään haluaa, mutta joka on yksin, katsoo rannalla meren toiselle puolelle. Se ei oo pätkääkään onnellinen ja on haikaillut niin pitkään jonkin perään, sitten se jokin muuttui saavuttamattomaks. Sillä tyypillä on muistoja hetkistä, jotka muutti koko maailman ja varjo, joka näyttää niiltä muistoilta tai noh, sinnepäin.

Ah ja se angstaa eikä kukaan ymmärrä senkin emo. Se oli joskus sellainen, joka elää muistoissaan ja elää niiden voimalla niissä muistoissaan. Kiva loppuelämä tiedossa.

Mut mä en luovuta Mä en ole tyyppi joka antais minkään helvetin tai jumalan. VITTU. Voisinko mä lakata häpeämästä itseäni! Mua todella hävettää leikkiä sankaria omassa blogissani ja toivoa että joku lukee sitä kautta mun ajatukset ja hitto. Tahdon vaan pois täältä. poispoispoispoispoisPOISPOISPOISPOISMÄEN OLEMISSÄÄNVANKILASSA ja pitäis vielä yrittää ymmärtää, että mun asiat on ihan hyvin, vertaa vaikka kehen tahansa, joka kuuluu maailman väestöstä niihin, joilla on keskiverto elintaso, kaikkiin verrattuna. mä olen sitä viiden prosentin luokkaa, joka on syntyny loistavasti hyvin pärjäävässä maassa, mulla ei ole allergioita, mä olen suhteellisen terve ihminen, mun kunto kohoaa joka päivä tavalla, jota ei moni uskois ja mulla on maailman parhaita kavereita ja ystäviä ja mä oon sentään kokenu jotain, millä oli mahdollisuus olla tosirakkautta.

...Miksi mä olen niin onneton. Mähän osaan nauraa. (kyllä tiedän ettei ilo ole sama asia kuin onni, viisastelija pääni sisällä eikä toivottavasti kenenkään muun päässä tai jos on niin ei kohdista viisauttaan minuun) 

Ekaa kertaa hyvät lukijat, pyydän, älkää kommentoiko tähän viestiin. Ainakaan tässä blogissa. Tai emmätiiä.

Mun pitää muuttaa mun ilmaisua miehekkäämmäks. Tuntuu että ihmiset saa musta niin kakkumaisen käsityksen. Kun mä olen sen verran luotettava, että mua ei saa nähdä pelkästään pehmeänä vaahtona. Jos olin ennen pelkkää kultavaaleanpunaista silkkiä niin nyt olisin iso vihreänmusta kivi, jolla on en sano mikä. sanon jos nään teidät joskus. jos kehtaan.

huhhuijakkaa, nyt mä julkaisen tän.

P.S. ja runo bussissa

Sinä
Hoivasit rikki revittyä sydäntäni
pidit kämmenelläsi kuin pikkulintua
Vielä silloinkin kun erottiin.
Yritit olla tartuttamatta hajuasi,
Mutta tämä keho on kuin emo
joka ei enää tunnista lastaan
Rakas                    You can do no wrong

(Itse pidän tästä, tiedän tosin etten ole mikään runoilija, niin saa sanoa jos on poikkitaiteellista :---o)
(Video ei kuulu poikkitaiteellisuus-kritiikin alueeseen)
(ähä)