Shake that Ego (Darling, won't you be still.)

Tosta vois tulla vaikka jonkun performanssin nimi.

Aion muuten joskus - mieluiten pian - kehitellä sellaisen. Sitten voin luoda itselleni nimeä, mainetta ja kunniaa tässä kummallisessa suosiokeskeisessä melkein-kybermaailmassa.

A peculiar thing happened to me this evening. Olin vessassa ja olin hyvin zen-tilassa. Olen vähän nytkin, mutten yhtä paljon. Kuitenkin: olin vessassa ja mieleeni pälkähti jostain ajatus - Mihin elämä tarvitsee kehoa?
Mitä virkaa kaikilla näillä lihaksilla, tällä maksalla, suolistolla, sydämellä, tuhansilla eri verisuonien haaroilla tai jopa aivoilla on tekemistä sen kanssa, että olen elossa?

Minähän olen tässä.

Okei. Kaikki tietävät, että minulla on hyvin avoin näkemys maailmaan ja olemassaoloon. Minun uskomukseni on, että elämää on kaikkialla, kaikessa. Se ei tarvitse muotoa eikä ehkä tilaakaan. Moon spiritistinen jätkä.
Juttu on se, että:
Miksi elämä muodostaa itsensä niin monimutkaisesti? Eikö olisi parempi vain olla olemassa, tässä hetkessä. Läsnä.
Ovatko tunteet mahdottomia ilman kehoa? Tai ajatukset yleensä? Tietenkin kieli olisi hiukan vaikeaa kuvitellakaan ilman kahden miljoonan vuoden lajinsisäistä kehitystä... En miettinyt kovin pitkälle, mitä ihmeitä fyysinen kroppa tekee ilmaisukyvylle, jos ensin olikin olemassa vain eteerisenä tietoisuuden sumuna.

Mulla on pitkään ollu se ajatus, että keho on sielun tapa ilmaista itseään.* (En keksinyt tätä itse.) Tällä hetkellä se kuulostaa entistä vakuuttavammalta. Kun lukee sellaista mangaa mitä minä ja filosofoi itsekseen kymmenen vuotta, niin sitä ei jotenkin pysty kuvittelemaankaan, että maailma rajoittuisi vain aisteihin tai Aineeseen. Senhän on fysiikkakin todistanut.
Ja minulla kun on tapana meditoida ja etsiä tietoisuutta, vaeltaa tyhjyydessä ja tutkia mielen syövereitä, on pää auttamattomasti pilvissä.

Vaikka te niin varmasti nauraisitte, sanoisin myös että jalat maassa... jos luontooni ei kuuluisi itseni kritisoiminen  :-------D

Jos joku ihmettelee tän tekstin otsikkoa, niin katsoin just ennen työvuoroani leffan nimeltä "Zack and Miri make a porno"...

Mut JEEA, nyt voisin mennä lakaisemaan lattioita kosmisella tajunnallani ja kirjoittaa viestin isoisälle. Tai ehkä en, espanja on vaikea kieli tähän aikaan pä-yöstä.

*Mistä tuli mieleeni: Musta tuntui kans tässä ennen koneelle säntäystä, että mun keho tuntuu ennemmin joltain... erilaiselta kuin ihmisen. Tai siis sen pitäisi tuntua. Katsoin käsiä ja ihmettelin että miksi kädet? o__O

Apina ja Mussolini

Luinpa äskettäin Sami Sillanpään
kirjoituksen, olikohan ihan kolumni Helsingin Sanomissa.
Samipa kertoi paljon ajatuksistaan rohkeudesta, persuista sekä melko selvistä faktoista.

Sanoisin puhtaista tai täysistä faktoista, muttakun hyvin harvat asiat ovat tässä vaikeassa maailmassa faktoja. Mutta no: Peruspelkurit.

Tietenkään kaikki perussuomalaiset eivät ajattele samalla tavalla, mutta osuu tuo silti oikeaan ainakin omien mielipiteideni kanssa.

Toinen juttu: Sirkustelu on kivaa, nyt haluaisin vaan tehdä sitäkin itse. Meenkin ihan just katsomaan vähän... taidetta. Ja juomaan vähän ka...akaota. Vakkariin :D

Aaoooooooo-oo-oo-oo-oooo....

Ja näin. Mä haluaisin - niin, niin paljon - laulaa tän juuri sille, kelle en sitä voi laulaa.
Mä oon sentään hyväksynyt sen, mitä tapahtui, vaikka en millään haluais.
Ihan kuin mun tahto olis muka sama kuin hänenkin, että voisin vain purkaa sydämeni sille
ja kuulla että se kaipaa mua aivan yhtä paljon kuin mä oon toivonut ja rukoillut...
ja kaikki palais jotenkin ennalleen.
Siitä huolimatta. Mä jotenkin pystyn hyväksymään, ettei se ole niin.

Eikä... tule enää koskaan olemaan.

Onko se mun vaisto, joka sanoo että niin sen pitääkin mennä vai pohdinko mä jotain, millä ei ole
mitään tekemistä mun universaalin, kaikkitietävän vaiston (enkä puhu nyt täysin sarkastisesti) kanssa?
Pitäiskö mun tietoisesti estää itseäni ottamasta minkään näköistä kontaktia siihen, vaikka puolen vuoden ajan, 

jotta en joutuis estämään itseäni sanomasta kaikkea sitä,
mitä tää sydän huutaa,
mutta mitä en vaan saa(?) sanoa?
Sehän menee siihen mennessä ohi?

Rakastanko mä enää koskaan ketään muuta.

TOTTAKAI.
...En vaan tällä hetkellä oikein usko tuohon.


Kävin tuossa eilen/tänään, siis sunnuntaina katsomassa Lyhdyn. S-e o-l-i a-i-v-a-n FANTASTINEN.
Upeampi kuin oisin voinu odottaa. Mestariteos.
Kiitokseni välityttyä halein ja suurin kädenpuristuksin jäin vielä Vakiopaineeseen hengaamaan, koska
siellä oli kavereita ja olin tervetullut. Sinne tuli lisää kavereita, ja meillä oli älyttömän hauskaa.
Älytöntä hauskaa. Kaks Runkkuakin ja me laulettiin Etelä-Afrikka-biisejä ja improvisoitiin kuuden porukalla
jotain ihmeellisen kuuloista. Sain mitä olin kaivannut. Puhdasta, varauksetonta hauskaa mahtavien tyyppien kanssa, eikä huomisesta tarvinnu huolehtia pätkääkään.

Joten päädyin valvomaan koko yön, koska mun akku on taas loppu eikä mulla oo täällä laturia... ja mähän voin nukkua matkalla Punkaharjulle. :P tähän on totuttu.

Mä muuten rakastan näyttelemistä. 

Ja laulamista ja tanssimista.
Tajusin sen. Eilen, kun oli treenit.
Mustahan tulee näyttelijä. Musta tulee näyttelijä.

I am in Imogen with you beib

Did you forget yourself daaa-arling, lee-eeedeeeide-ee, yuududuuduu!

Pitkästä aikaa hyvä biisi. Taidan kuunnella Imogenia kohta.

Vähästä aikaa blogi.

Tänään suuntasin kohti Punkaharjua tavalla, jota en tähän asti ole kokenut (ainakaan tätä paikkaa kohtaan): Lauloin, hyvin ja iloisesti ja lujaa ja tähtitaivas loisti. Sanoisin jopa että Linnunrata näkyi, jos tietäisin jotain tähtikuvioista yms.

Koitan pitää yllä tuota asennetta. En halua nyt vähään aikaan keskittyä mihinkään surettavaan. Ellei oo pakko.

Sitä paitsi, luin jotain uutta. Siinä on hyvä syy olla iloinen. (:)

En sano tätä muuten vielä vaan vasta sitten kun saan niihin kunnon vehkeet: Mä sain synttärireikäkorvat! Bling! Vihreetä ja tummanvihreetä kultapohjalla.... :P Suomenkieleksi väännettynä tuossa lukee että sain korviini reiät, kuten myös korvikset. Synttärilahjaksi.

Ei, mun synttärit on vasta keskiviikkona.

Kuulin niistä! Ovatko ne huomenna?

Ei. kuten sanoin, keskiviikkona.

Mutta minähän olen Punkaharjulla...?
Kyllä, puhun itsekseni.
Mulla onkin Shakespearea mukana. ha-HAA!

50 sivun neljäs rivi: "Ei ollut tarkoituskaan."
....ähä

Kaadoin tuossa kirjaa hakiessani pullon hajustetta käsille. No en, mutta koskin sitä pulloa ja tulos on lähestulkoon sama: kaikkialla tuoksuu saunanlämmin suklaa, jossa on vähän shampoomaisuutta.

Enpä kerennyt kertomaan vielä mitään Helsinginreissusta(TM), mutta ehkä se vielä joskus ilmenee. Näin protuja. Jos jotakuta mietitytti. No ei ainakaan noita kärpäsiä, mietityttäny siis.