12.12.12.

Aargh. Tosi kummallinen olo.

En joko osaa olla ihmisten kanssa

tai törmäsin vaan just väärään aikaan

tiettyihin tyyppeihin. Olin jotenkin tajuamattani

tosi etäinen, oikein säteilen negatiivista energiaa. Jalkoihin sattuu,

ärsyttää yhä, tai siis ei ärsyttäny taukoamatta

tähän hetkeen saakka vaan 

alkoi ärsyttää uudestaan ja 

jalkoihin sattuminen ärsyttää lisää.

aika loppuu taas ja joudun kohta jättämään kesken

jutut kun muuten en herää kunnolla.

Vähän aikaa tuolla kotimatkalla aattelin että

sekoan. Joku bussi oli jätetty pysäkille 

yksinään ja mä aloin melkein 

kuvittelemaan että sieltä nousee kohta joku

salamurhaaja tai joku.

Paniikkihäiriö?

Uorh. Kun meidän ensi kesän

musikaalin ohjaaja tuli puhumaan

tuossa improklubin ohella, kun kerta oli

siinä vieressä, että ootko osallistumassa

proggikseen. Sanoin etten oo varma,

koska en oo varma...

mutta mun syyt olla osallistumatta

 voi olla aika kevyitä?

Mua stressaa koulu, monologi, muuttaminen,

kesätöiden haku (koska viimeksi kun hain olin

aika onnistumaton - muistan että yhteenkään hakemukseen 

ei vastattu), se tunne, että haluan olla

kesän vähän iisimmin kuin viimeksi, mutta

näyttää siltä, että siitä tulee rankempi.

Mä tahdon, aion sanoa että osallistun,

mutta mua vähän hirvittää se tekemisen 

määrä, mitä itselleni haalin.

(Muuten.(Oon viime aikoina yrittäny näyttää tunteeni

"rehellisemmin" eli suoremmin, eli meinaa

sitä, että yritän olla peittämättä 

negatiivisia tunteitani.))

Samalla mä moitin omaa arkailemistani täysillä.

Mua ei väsytä ruumiillisesti, mutta

veikkaan että stressin määrän voi mitata

siinä, miten herkästi mä saatan suuttua 

nykyään. Asiaa ei auta yhtään se,

että oon tosi hyvä peittämään suuttumukseni ja

hillitsemään impulssini. No ennemmin

se tapahtuu vaistomaisesti.

Huohhh...

Ehkä se tästä.

P.S. hyvää yötä.

Humanity before destiny

Huhhuh. On ollu

monenlainen päivä. Ajatuksia kohtalosta,

karseeta musiikkia vs. siistiä musiikkia, ylenpalttista

väsymystä, zombimättöä,

askeettisia kehon ja mielen harjoitteita,

sokerin mieltämistä myrkyksi,

kiinalaisia sarjakuvia, omatoimisesti lähes kokonaan

itse tehtyä ruokaa, 

kommunikaatiota ja sen katkeamisia(?)

Mä oon niin iloinen kun saan

vihdoin lähteä tästä kämpästä omaani.

Joskus on niitä

päiviä kun ihan kaikki ärsyttää

ja sille ei vain voi tehdä mitään

koska ei voi mennä minnekään.

Tää ei oo niitä päiviä,

mutta se, kun Muro on kiimassa ja

naukuu ja kusee ympäriinsä

niinkuin olisi keisarinna

ottaa vaan ihan hullusti aivoon.

Se on lemmikki, joo, mutta ei minun,

se ei ole ihminen, joo, mutta ei se

oikeuta sitä olemaan niin hiton itsekäs

ja piittaamaton vaikka onkin hormonimyräkässä.

Jos oikeuttaisi, niin 

minäkin saisin joka hetki tehdä ihan

minkä tahansa viettini mukaisella tavalla,

jos sitä haluaisin totella.

Muussa tapauksessa jokainen elävä olento ei ole samanarvoinen.

Vai oliko tuo juuri sanomani juttu 

äärettömän naiivia?

Tähdennän nyt tässä, että edes silloin, kun kerron

asioita tarkasti, en aina osaa sanoa

kaikkea, mitä tiedän tai en tiedä kyseisestä

aiheesta tai siihen liittyvästä.

Ärh.

Ärsyttää!

Tuon tiedostaminen oikeastaan on mukavaa.

Koska näyttelijyys. En mä voi

olla kameleontti-ihminen, näytellä

mitä tahansa jos en voi tuntea tai kokea mitä

tahansa. No okei,

näyttelijyys ja lavalla asioiden

tuominen yleisölle ei oikeastaan aina

 vaadi näyttelijältä koko elämän kirjoa

(vaikka tietyllä tavalla vaatii).

Silti, olen perfektionisti.

Tällä lailla tänään. Mä meen kohta nukkumaan.

Toivottavasti.

Hieno ilta, mutta miksi paska fiilis?

Oonko mä jotenkin itsekäs

tai kiittämätön?

Kun tuntuu tältä, vaikka JYTin pikkujouluissa

nauroin aika todella paljon.

Mä oon välillä niin onnellinen

kun tiedän, että olen 

yhteydessä niihin ihmisiin, jotka 

tietää musta kaikenlaista,

enemmän kuin juuri kukaan.

Mitä mä tekisin ilman semmosia ihmisiä?

Kuinka kukaan tekis 

mitään ilman niitä supertärkeitä ystäviä?

Sillä just tänään noiden ihmisten 

olemassaolo on mulle kaikki kaikessa

Mulla on valtavasti semmosia kavereita/sydämellisiä

tuttuja/rakkaita kavereita, mutta

ne tietää minusta itsestäni tuskin mitään

eikä mulla ole niihin mitään sidettä.

Sellaisten kanssa on hauska viettää aikaa

mm. treeneissä ja valmistautumassa johonkin,

mutta kun pitäisi juhlia tai viettää muuten vain aikaa,

on tosi vaikeeta tulla huomatuksi.

Niillä on siellä omat kaverinsa, omat 

juttunsa ja mä oon yhäkin aika huono

tuomaan itseäni esiin, vaikka tarvitsenkin hirveästi huomiota.

Sen lisäks että olen vielä niin monessa eri 

yhteisössä, joissa kaikissa on oma erilainen henkensä

ja kaikkee, niin semmoisiin yhteisöihin

on aika vaikea päästä mukaan

sillä lailla, että joku huomaisi ja ymmärtäisi

jos mulla on kuoren alla jotain ilkeän tuntuista muljahtelemassa.

Se mitä mä yritän tässä sanoa on,

että mä tarvitsen pysyviä ystäviä just nyt.

Pysyviä suhteita.

Ihmisiä, joiden kanssa ja niiden näkemisen jälkeenkin

on lämmin ja keventynyt olo.

Kaikki on niin hektistä.