Täällä taas, "pitkän" tauon jälkeen.
Ootteko koskaan pimeenä yönä sukeltanu järveen ja kattonu veden pohjaan?
Ehkä pelottavin tapaus ikinä.
Ei, en käynyt uimassa yövuoron aikana. Mua vaan ärsyttää kun en tiiä mitä tää punkinpurema nyt enteilee (en saanu sen päätä ulos. jos se on TAIGAPUNKKI) ja oon tänään kovasti pohtinu sitä voimaa, jolla rohkeat ihmiset voittaa pelon.
Toinen asia joka ärsyttää, on että olen yhä täällä punkkiharjulla enkä saa mitään näytellä -tu koskaan missään, vaikka tiedän jo ainakin kolme proggista joihin pystyisin mennä - JOS en olisi TÄÄLLÄ.
äh kerronko nyt ilmaisusta vai voimasta... entten tentten.
Whaaat the heeell is goooing on... ihanaa kun on mp3-soitin. Hoo, eli voimasta kerron sitten.
Tajusin tänään jonkun perustavanlaatuisen... ajatuksen itsessäni. Olin pitkästä aikaa aika iloisella tuulella ja mietiskelin kaikkea näyttelijäntyön haasteita yms. tapoja ilmaista roolihahmoaan ilman että tuo oman persoonan esille... Tajunnanvirta johdatteli sitten jotenkin puoliunessa miettimään, mitä mä tahdon ja miksi mä teen sitä mitä teen, miksi valitsin teatterin ja että mikä ajaa mua niin lujaa eteenpäin vaikka melkein vuoteen en saa kunnon mahdollisuuksia kehittää itseäni ja ilmaisuani - perfektionistisuus plus hukkaan (?) heitetty aika saa mut aika hermostuneeksi...
Asiaan. Tulin miettineeksi siis, miten päättäväinen mä oikeastaan olen, että olenko. Jos mun pitäis tehdä valinta tässä ja nyt, voisinko riskeerata koko tulevaisuuteni ja elämäni sen eteen, mitä kuvittelen tahtovani tehdä? Muistelin yhtä sarjakuvaa, missä kaksi miestä harjoittelee miekoilla. Vahvempi ja kokeneempi mies rikkoo sen toisen miekan ja alkaakin yhtäkkiä huitomaan tosissaan, kuin yrittäisi tappaa. Se nuorempi on tietysti hullun järkyttynyt ja väistelee juuri ja juuri, paniikissa. Se on just pääsemässä karkuun, kun se pysähtyy, ja kääntyy kohtaamaan pelkonsa. oh. olipa komeasti kerrottu :p
Mietin, pystyisinkö mä samaan puhtaasti oman tahtoni ajamana. Kääntyisin päin supervarmaa kuolemaa, mutta tietäisin voivani estää sen. Jos olisin täysin vakaa. Voisinko mä hengenvaarallisessa tilanteessa väittää kivenkovaan, että se mitä mä tahdon tehdä on oikein ja että se tapahtuu? Jos en pystyis, mä kuolisin.
Tuommoista mietin ja olin aika peloissani. Millään muilla perusteilla kuin omalla itsekkäällä tahdolla ei ollut väliä tuossa, etten voisi piiloutua minkään tekosyyn taakse.
Melkein ajattelin, että millainen pelkuri mä olenkaan. Luulin etten kykenis, edes noin yksinkertaisessa, kuvitellussa vaarassa. Mutta jokin, jossain syvällä mussa sanoi, että nyt mä valehtelen.
Muistin yhden aamunavauksen ala-asteella Kuokkalan koululla, kun saarnattiin jotain kristinopista ja mä pyysin Jumalalta, tai ennemmin itseltäni, että anna mulle rohkea sydän ja viisas mieli ja anna mun olla kiltti ketä tahansa kohtaan.
Silloin mä tajusin, että mullahan on muuten ollu kaikki nuo hyveet* ja enemmänkin koko mun elämän ajan. Se ajatus herätti mussa sen rohkeuden, millä mä sanoin Lassi Haapaselle että kyllä, mä olen erilainen. Sen rohkeuden, millä mä jotenkin tein kahdessa yössä mun musikaalilaisille tanssin Hide and Seekistä. Sen kaistapäisen uhkarohkeuden, jolla mä Lyseossa jätin itseni niin avoimeksi kaikkien niiden ihmisten keskelle, joita mä ihailin, joiden kanssa tahdoin olla. Sen, mikä oli osaksi unohtunu kaikkeen viime vuosien sekavuuteen ja turhautumiseen.
Tiedoksi: vaikka ei ehkä siltä näytä, niin mun on aika tosi vaikeeta jättää itseäni oikeesti avoimeksi, melkein kenenkään eteen.
Nyt tuntuu, että mikään ei enää pelota mua. Tai siis, totta kai ihmistä pelottaa aina jokin. Mutta nyt mä pääsen sen pelon yli eikä se estä mua tekemästä sitä, mitä haluan.
Tiedän, mä oon jo sanonu, joillekin teistä, tuon saman. Mutta silloin mä en ollu täysin varma, tarkoitinko sitä mitä sanoin.
you will catch me around here...
........Hm. mä en oo kyllä ollenkaan tyytyväinen tän tekstin ilmaisuvoimaan. no ei musta kirjailijaa tuukaan, plrlrtt.
