En nähny Pretty Womania...

...Mutta The Holidayn näin.

Pihhuh.

Mun tunteet on tukevoitunu tai jotain, oon (ilmeisesti) aivan yhtä herkkä kuin ennenkin, mutta en silti aivan kristallinhauras.

Kunhan kerran päivässä törmään johonkin lämpimään, ihastuttavaan johonkin. Musiikkiin tai valokuvaan tai muistoon tai sanaan tai johonkin, joka stimuloi mun aivokuorta kunnolla. Sitten on aika väistämättä edessä vähän pillittämistä.

Mut tukevoituminen, eli ero tähän hetkeen ja hetkeen kuus kuukautta sitten on se, että nyt pystyn valita ajan/paikan missä rupeen pillittää tai pillitänkö ollenkaan. Osaan ottaa tunteeni käsittelyyn sisälläni, ilman ilmaisua.

Ennen siis musta tuntui lähinnä, että jos en sitä jotenkin näytä niin en sitä myöskään tunne.

Se tuntui jotenkin tyhmältä.

Joten näytin ehkä vähän tyhmältä. höhö.

The Holiday siis oli sellainen elokuva, jossa kaksi naista vaihtaa toistensa taloja kahdeksi viikoksi päästäkseen eroamisestaan yli ja päätyvät lopulta löytämään elämänsä rakkauden sieltä täysin uudesta paikasta täysin yllätyksen kautta. Mutta se, mikä siinä teki vaikutuksen, ei ollut edes hyvä näytteleminen (eikä välillä aika kliseinen tunnelmabiisin sijoitus), vaan se, että siinä elokuvassa näytettiin mun tunteet neljän eri ihmisen kautta... ja ehkä yhden tietyn tunteitakin. Mä katsoin sitä aika antaumuksella, ja sillä asenteella että tossa olen mä. :P

Se oli kivaa, vaikkakin vähän vedet silmissä. Musta on muutaman viikon ajan tuntunut, että mun tunteet on jotenkin piilossa multa itseltäni. Ehkä tahdoin vaan levätä, ehkä en vaan tajunnut että oon muuttunu hieman.

Ehkä en halunnut hyväksyä että oon muuttunut..

Mutta toisaalta, nyt kun sen hyväksyn, huomaan etten oikeastaan ole "muuttunut".

Ennemmin vain löysin jotain itsestäni, en vanhaa vaan uutta. Sellaista mitä osa musta on halunnu löytää.

hm.

Laulaminen on aika kivaa. Kun vaan harjoittelisin vielä kunnolla, voisin olla hullun hyvä. :::V

ELÄMÄ alkaa kohta. Kevät tulee olemaan raskas mutta myös tavattoman kevyt.

Baila! el Bombero!

Ja lanteet keinuuuu...

W00t mikä fiilis! On hieno olo! Olen taas kotosalla tanssittuani neljä tuntia Popparissa El Yoyon 

pomppivat pavut-tahtiin, tulevaisuus näyttää kerta kaikkiaan 

valoisalta kaikkine yllätyksineen ja jännäilyn aiheineen.

Ja ihmiset oli tänään muuallakin kuin kiinni kompjuutereissa.

Koti tuntuu kodilta eikä vaan sohvalta, jossa voi levätä kolme minuuttia eli melkein saa pulssinsa tasaiseksi ennen toista helvetillistä maratonia idioottihiekalla, joka ei osaa päättää, ollako hiekkaa vai mutaa.

Jos olisin kristitty mielessäni, siunaisin tätä taloa. Voisin muutenkin siunata. Aamen.

Muuten, eka kerta kun menin Poppariin yksin ja lähdin onnellisena. Näin Eevaa ja Iinaa ja Leilaa ja jopa Siiriä, tanssitutustuin yhteen johonkuhun, en ees tiedä nimeä :D

Voe taevas. Pelkkiä naisia... no puhuin mä kahden miehenkin kanssa, kaks riviä. Iinan kanssa halailtiin ja höpötettiin jo ehkä sivun verran. Ho ho.

Ai jai jai! Mä meen takaaasin Kuamraaaihin piu pau zam zam bumtsibum! 

Iina oli ihan onneissaan kun kyselin josko mut vielä hyväksytään runkkujen sisäpiiriin.

Kuten myös! 

Ensi keväänä Bratislavaan kuorokisoihin, mä oon ilmeisesti pääasiassa 

auttamassa kuoron tenoreita. Jännä. Jännää on se, 

että Ruamjaissa yleensä on tenoreita.

Toinen jännä on se, että mä haluankin päästä sekä 

mahollisimman matalalle että mahollisimman korkealle;

suunnilleen koko lauluikäni ajan kuvittelin, että haluan vaan olla maailman mahtavin mörisijä.

Huh. Xanté on hyvää likööriä.

Ah. Tämmönen rakkausoksennus tällä kertaa. Hwiiii Jyväskylä on lurve! Vapaus on rauhaa ja rauha on rakkautta ja rakkaus on kaikki, ja tämä hölmö taidehippi rakastaa lähes kaikkea tällä hetkellä, varsinkin laulamista ja dankea ja omituista kyllä taistelulajeja, eikä enää kauan mee kunnes saa näytelläkin! NÄYTELLÄ AAAAAAAAAAAAAAAAAHAHHHA. 

Kertoa tarinoita, saada selvää maailman salaisuuksista, luoda omat maailmansa,

antaa tunteiden täyttää kehon joka sopen, riehua ja revitellä,

tutustua ihmisiin, hengittää sitä samaa hetkeä yleisön kanssa

ja olla luvallisesti hullu.

(btw, kehittelin tänä iltana ajatusta, että isotissiset naiset on avoimesti suurisydämisiä. Ei missään nimessä sulje pois yhtälöä pienemmät tissit = suuri/pieni/lämmin sydän. Ehkä suuri sydän kasvattaa tissejä, niinku kokonsa ja aktiivisuutensa takia, badum badom bagong. (Kiitos Iina ja Eeva. Eevalla ei oo kauheen isot.) Baila!)

Miten voi sattua näin paljon...

Kun myönnän itselleni, että luovutin?

Ei juma.

Vihaan heikkouttani, silloin kun annan sen nousta pintaan.

Toisaalta, se "heikkouden" hetki, jonka takia mä vaadin selkeyttä elämääni ja jonka takia

Neiti ja mä erottiin...

Ehkä mä oon kasvanu sen ansiosta enemmän kuin oisin voinu jos me oltais jääty yhteen..

Toivoisin vaan, että jossain toisessa universumissa mä ja Neiti oltais kestetty yhdessä ja oisin silti kasvanu ihan niin paljon kuin nytkin, ja enemmän.

Hassua, kun heikkous synnyttää voimaa.

Tai sit mulla on vähän väärä sana käytössä.

Da-a-a-aaaaararrreeeenen..?

Wou. Eipä oo koskaan ennen noin sykähdyttäny yksikään Darren-biisi!

Sellainen kuin "Bloodstained Heart".

Darren on tavallisesti vaan jotenkin niin ylipop, että sitä ei kehtaa kuunnella.. Hänen soundinsa on,

suokaa anteeksi barbaarisuuteni, niin homomainen. :    D

Mutta tässä se ei alkuunkaan haitannu! Se oli hyvä biisi, ja sen ääni oli just oikea siihen, en mä ees kiinnittäny huomiota oliko se nyt niin imelän pop tai niin doh gayyy... sori nyt kaikki

Savage Gardenin yms. fanit.

Toinen mikä hassutti, oli ton biisin biisivideo. Kun Darren ilmaisuillaan ja kasvoillaan ja sinisillä silmillään näyttää hyvin paljon Eräältä, mutta sit se on mies. Ja kun siinä Darren ja joku nainen makaa vierekkäin ja katsoo toisiaan silmiin, niin siitä naisesta tuli semmonen vaikutelma, että tuolta mä näyttäisin naisena. Siis kasvonpiirteet oli sellaiset.

Sitä kattoessa oli mukavan ironinen olo, on ihan kohtuullisen monta kertaa sen silloisen suhteeni aikana tuntunut, että mä oon se nainen ja hän sit se miehisempi, tai luotettavampi tai jotain miehisen kaltaista...

Kun siis näin heti, että mä katson siinä naisena Erästä joka laulaa miehenä mulle...

Jos tää outo päälaelleen kääntymisen tuntu absurdin mukavalla vireellä välittyi nyt teille lukijoille niin hyvä, koska siinäpä se. hähäh.

p.s. laulaminen tuntuu yhä aika kivalta. Kun vaan saisin pidettyä edes yllä sitä taitoa, kun ei oikein tule harjoiteltua... vaikka ei ole vielä ruostumista havaittavissa.

Lapsia ja elokuvia

Jougendalen.
Näin just Teemalta viiden minuutin pätkän, jossa lapset puhuivat napapiiristä.

"Se on semmoinen leikki, mennään piiriin sitten navat yhteen.." "Siellä on myös Jäähirviö." "Ei se.. liity mitenkään napaan... tässä ihmisessä olevaan napaan..."
Ai ai. Ai vitsit. x)

Mä haluan näytellä yhtä suurella ilmaisuvoimalla kuin mitä näin noiden lasten kasvoissa. Ei hyvänen aika,

miten voi nähdä niin monta eri tunnetta yhden lauseen aikana!
Musta tuntuu, että mun yhdeksi näkyvimmäksi piirteeksi kehittyy sellainen ylitsepursuava ilmeikkyys.
Niin kauan kun en vie sitä liian pitkälle! :D

Ja tuo mainos Blue Velvetistä oli kans tosi upean oloinen. Siis "Le Bleu Velvette" vaikutti tosi upealta.

Sellaiselta jossa tahtoisin näytellä ja ehkä ihastua vastanäyttelijään.... kheh.

Tuota ennen samalla (lepakko)kanavalla kerrottiin elämästä Marsissa ja jäässä. No, elämästä ja avaruudesta ja elämän ihmeestä. Hitsi että se oli kaunista! Tuli niin mukava olo, että se pitäisi nähdä jonkun
toisen kanssa, joka on vähintään yhtä kaunis ja samalla lailla ihmettynyt...
Sen näkee vielä Ylen areenalta, suosittelen, loppuosaa varsinkin!

Jeh, sen verran piti sanoa. Meen muuten huomenna turhiin kokeisiin, koska pelkään että työmarkkinatuki menee muuten. Onneks mä en osaa siitä mitään, koska jos mä vahingossa pääsisin yliopiston tietotekniikan alalle, se olis pakko ottaa vastaan! :P

Voimasta

Jellou. On aika voimallinen olo.
Veikkaan, että tätä tarkoitetaan, kun sanotaan että voima kuplii sisältä...
Tiiättekö. Sellainen hehku loistaa jossain pään sisällä tai niinkuin juuri selän takana. Tai ennemmin jos voisin kädellä hakea selän sisältä, niin jossain keskellä selkärankaa olisi sellainen universumin kokoinen
Jokin.
Jos ei selän sisällä niin silmien takana, siellä missä pitäisi näkyä pimeää mutta ei näy, koska sinne ei voi katsoa. Ihana paradoksi! Jos sinne katsoisi, niin eihän siinä pimeää olis...

Toinen sana tälle tunteelle olisi ehkä flow-tila. Tai sellainen lämpöaalto, joka kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän sitä tunnustelee. Mutta jos sitä pelkää, se katoaa melkein näkymättömiin.

Jos sitä kuvailisi äänellä, se olisi varmaan jotain majesteetillista pauhua, joka soi kaiken olevan kautta. Resonoi vaikka pyyhekumissa ja tunkeutuu syvälle sieluun, herättää elämän eloon.

Luulen tietäväni nyt kunnolla, miten tuohon voimaan pääsee käsiksi, mutten vieläkään ymmärrä, mitä se on.

Tiedän, että siitä saa kiinni vain, kun on oikeasti läsnä. Kun on sellaisessa omalla tavallaan ajatuksettomassa tilassa itsensä sisällä. Tietoisena. Mieli tyhjänä. Mutta sen lisäksi pitää vielä ymmärtää ja tiedostaa jokin oman sisimmän "tunne", sellainen syvä totuus itsestä. Kun siinä on, kuulee kappaleen joka ikisen sävelen, tuntee omat tunteensa täysillä kehossaan ja mielessään.

Eikä se voima lopu. Se ei ikinä lopu.

Ainoa, mikä voi loppua, on sietokyky. Se on kuin Saidin, sitä haluaa vetää sisään kuin ilmaa kylmässä suihkussa, se on kuin kellahtaisi alasti sänkyyn saunan jälkeen. Mutta samalla sitä pitää kestää. Tuo voima on yhtä paljon vapautumisen idea kuin se järisyttävä tunne, minkä jokainen kokee

tehdessään ensimmäistä kertaa jotain, mitä ei ikinä olisi uskonut uskaltavansa tehdä. 

Siitä kiinni pitäminen vain vaatii yhtä paljon sisua kuin se antaa.

Ja sen tyhjän tilan ajatusten tuolla puolen.

Tämä oli yksi asioista, jonka halusin jakaa kanssanne jo pitkän aikaa, mutta minulla oli liian kiire täyttää tämä blogi rakkaudella. (noh, sen kaipuulla.)
Hyvää huomenta.

Martial, Artist?

Tänään oli aika jännä päivä!

Ei mitenkään erilainen työjärjestykseltään, mutta koko päivän on ollut

todella kiinnostavia pohdintoja kitaran sointusormituksista ja

musiikin teoriasta lähtien Newtonin lakeihin, massattoman

  ja massiivisen "materian" olemuksen mietintöihin.

Sieltä neuronibussi pikkuaivoihin, eli 

Aikidon harjoitteisiin, josta vähän

kiertoreittiä tanssin eri ilmaisutapoihin

 ja vielä pikakäväisy otsalohkossa ja jossain,

aivojen toisella puolen missä ei ole harmaata mönjää.

Siis
vuonna 1993 tehdyn Hobitin suomenkielisen

 näytellyn version ja kaikenlaisen
siistin fantasian pariin.

On aika guru olo. Mitä aika hyvin varmasti en ole.*

Mutta Hobitti! Oi hitsi miten upeesti jotkut voi näytellä, varsinkin

kun kyseinen elokuva on tehty ysikyt-luvulla, noin

kymmenen vuotta ennen "American LOTRia"!
Mukavan lähellä ylivetämisen rajaa, mutta erittäin uskottavaksi
(vaikkakin efektit näyttää melko halvalta) on kyllä saatu
joka ikinen hobiddi. Siinä tulee eeppisempi tuntu

kuin aluksi uskoisi.

Äh. Haluisin kertoa kunnolla kaikkee jännää, on se jännä.
Nyt vaan pitää mennä nukkumaan. Hyvää huomenta!

ahiheheh :DDD 

*Koska päähän tulee koko ajan ihan liian syvällisiä ajatuksia. Esim. kaivan nenää ja heitän kohta eritteeni lattialle hyvin tietoisena siitä, että pesen tämän lattian noin kolme sekuntia sen likaamisen jälkeen ja mietin, mitä kaikkea tämä tarkoittaakaan. Elämän kiertokulku... :P

Viiva on hiekkapaperissa

Yksi kappale musiikkia ja olo parani hyvin nopeasti.
Anteeksi jos säikytin.
Meinasin sanoa äsken, että lähen tästä kuuntelemaan laulua ja pistämään pääni kuntoon ja selän suoraksi.
(:)

Paperiin vedetty viiva

Jou eli morjens eli iltaa!

On tosi jännä olo. On tullut oivallettua taas läjäpäin juttuja.

Ja ahistaa. Musta tuntuu nyt että mä oon ihan hirveän huono näyttelijä. Tuntuu, että nyt tajuan jotain näyttelemisestä ja kaikki mitä oon tähän asti tehny on ollu aivan kauheeta paskaa.
Ja että nyt ois aivan P-A-K-K-O tehdä jotain ilmaisullismaisellista hypervoimaannuttavaa taidetta, paitsi että olen taas yksin, vaikkakin kotona.
Mä oon väsyny kokemaan asioita yksin. Oppimaan ja hyppäämään syvemmälle itseeni yksin.
Kun niin monesti mä oon juossu ja huutanu ilosta kun on vaan ollu kaikkivoipa olo ja kun oon tajunnu jotain niin perustavanlaatuista ja ylitse kaiken muun: että mä osaan oikeesti jotain.

Nyt vaan haluais että jaksais tehdä yllämainittua, mutta kun mua ahistaa.

Ja toisaalta mulla paukuttaa takaraivossa sellainen ihannePablo, jonka mä voisin päästää vapaaksi. Ennen se tuli esiin ihan omin luvin ja näytti mulle kaikkea upeaa ja kaunista. Nyt mä oon niin itsekontrollissa ja niin apaattinen tylsimys että mä voin vaan (enkä voi) sanoa sille että hiljaa mä tahdon olla rauhassa.

Osaks tää ahistus tuli tosta juuri Teemalla pyörineestä Paperiankkurin esityksestä... Siinä heijasteltiin tosi rajusti ja fyysisesti maahanmuuttajien oloja täällä Suomessa. Siinä raivottiin meille siitä, että me ollaan niin kusipäitä kun ei osata ottaa hädässä olevia huomioon ja pelätään ties mitä tauteja tai rosvoja.
Halusin kattoa sitä, että voisin kehittää itseäni näyttelijänä - olihan ne sentään tosi hyviä - mutta ahisti niin hirveesti, tuntu että ne olis syyttäny mua.

Mä teen hei kaikkeni. HILLITSEN. ja kestän. Ja yritän SAMALLA kehittyä ilman pienintäkään apua, ja olla vapaa taiteilija samalla kun teen työni niin hyvin kuin osaan, ajatellen itse. Samalla kun siedän kaikkia Itä-Karjalan ****opiston kaulailevia typeryksiä. Samalla kun blaa ja blaa ja blaa.

Mä alotin tän niin iloisesti.
En mä oikeesti oo näin pahalla päällä, enhän? En mä halua. Olla ilkee.
Mulle sanottiin eilen, että mun pitää osata olla vähän ilkeä. Tai siis noin mä sen nyt sanoin, mutta siis: mä sanoin, että en osaa satuttaa tai tuottaa pahaa mieltä kellekään (naispuoliselle, mutta koskee melkein yhtä hyvin miespuolisiakin, kaikkia) ja hän sanoi, että se on tosi huono. Että mun pitää osata vaatia itsellenikin.

Kamoon. En mä yksin jaksa kaikkea korjata.

Idolit

Hyvää huomenta.

 

Taisin keksiä, miksi ihmiset haluaa pitää kiinni elämänsä ensimmäisestä rakkaudestaan - eli idoleistaan.
Niiden kuvia voi aina katsoa silmiin mitään peittelemättä, niitä voi ihailla loputtomiin ja olla välittämättä jos niistä liikkuu ilkeitä huhuja - ne kun ei koske sua. Idolit auttaa ylläpitämään sitä tunnetta, että sua rakastetaan vielä sen jälkeen, kun oma sydän on särkynyt.
Ja että rakastut.

...Ei varmaan ihmetytä, että kuuntelin just Regina Spektoria? :D
Ehdotan maljaa kaikille maailman idoleille! *Mmmuahh* <3

Voiceprofessional-pilates-mies kävi katsomassa sirkusta ja hevosia

Hei kaikki.
Olin kertomassa kotiin tullessani, kuinka mahdottoman kaunis, rujo, voimakas ja
sairaan hauska esitys Globally Wanted on.
Mutta nyt on väsy. Väsy jollaista ei ole ennen nähty, blyäää.

Kuitenkin...! Se sirkusnäytelmä sai mut ihan hurmokseen!
Mun täytyy saada tehtyä jotain vähintään yhtä mahtavaa kuin nuo teki! Tätä varten taide, AH, on olemassa!
Mä haluan saada muutkin kokemaan tän hemmetin upean tunteen, eletään kaikki yhdessä ja autetaan toisiamme.
Näiden esitysten näkeminen ja tekeminen on yhtä terapeuttista kuin se on voimaannuttavaakin. Siksi, jos miksi, mä tulen tätä tekemään.
(Myös siksi että olen huomionhakuinen hullu, joka ei ajattele näyttelemistä työnä...+ parikymmentä muuta syytä)

Ei hitsi! Ens keväänä tapahtuu hirmuisia! Muun muassa Globally Wantedin lisäesitykset.
*Evil laughter*
hiii hi hi hehee.

Kaikki tämä senkin uhalla, että olen ajattelematon typerys joka luo aina väärinkäsityksiä.

Shake that Ego (Darling, won't you be still.)

Tosta vois tulla vaikka jonkun performanssin nimi.

Aion muuten joskus - mieluiten pian - kehitellä sellaisen. Sitten voin luoda itselleni nimeä, mainetta ja kunniaa tässä kummallisessa suosiokeskeisessä melkein-kybermaailmassa.

A peculiar thing happened to me this evening. Olin vessassa ja olin hyvin zen-tilassa. Olen vähän nytkin, mutten yhtä paljon. Kuitenkin: olin vessassa ja mieleeni pälkähti jostain ajatus - Mihin elämä tarvitsee kehoa?
Mitä virkaa kaikilla näillä lihaksilla, tällä maksalla, suolistolla, sydämellä, tuhansilla eri verisuonien haaroilla tai jopa aivoilla on tekemistä sen kanssa, että olen elossa?

Minähän olen tässä.

Okei. Kaikki tietävät, että minulla on hyvin avoin näkemys maailmaan ja olemassaoloon. Minun uskomukseni on, että elämää on kaikkialla, kaikessa. Se ei tarvitse muotoa eikä ehkä tilaakaan. Moon spiritistinen jätkä.
Juttu on se, että:
Miksi elämä muodostaa itsensä niin monimutkaisesti? Eikö olisi parempi vain olla olemassa, tässä hetkessä. Läsnä.
Ovatko tunteet mahdottomia ilman kehoa? Tai ajatukset yleensä? Tietenkin kieli olisi hiukan vaikeaa kuvitellakaan ilman kahden miljoonan vuoden lajinsisäistä kehitystä... En miettinyt kovin pitkälle, mitä ihmeitä fyysinen kroppa tekee ilmaisukyvylle, jos ensin olikin olemassa vain eteerisenä tietoisuuden sumuna.

Mulla on pitkään ollu se ajatus, että keho on sielun tapa ilmaista itseään.* (En keksinyt tätä itse.) Tällä hetkellä se kuulostaa entistä vakuuttavammalta. Kun lukee sellaista mangaa mitä minä ja filosofoi itsekseen kymmenen vuotta, niin sitä ei jotenkin pysty kuvittelemaankaan, että maailma rajoittuisi vain aisteihin tai Aineeseen. Senhän on fysiikkakin todistanut.
Ja minulla kun on tapana meditoida ja etsiä tietoisuutta, vaeltaa tyhjyydessä ja tutkia mielen syövereitä, on pää auttamattomasti pilvissä.

Vaikka te niin varmasti nauraisitte, sanoisin myös että jalat maassa... jos luontooni ei kuuluisi itseni kritisoiminen  :-------D

Jos joku ihmettelee tän tekstin otsikkoa, niin katsoin just ennen työvuoroani leffan nimeltä "Zack and Miri make a porno"...

Mut JEEA, nyt voisin mennä lakaisemaan lattioita kosmisella tajunnallani ja kirjoittaa viestin isoisälle. Tai ehkä en, espanja on vaikea kieli tähän aikaan pä-yöstä.

*Mistä tuli mieleeni: Musta tuntui kans tässä ennen koneelle säntäystä, että mun keho tuntuu ennemmin joltain... erilaiselta kuin ihmisen. Tai siis sen pitäisi tuntua. Katsoin käsiä ja ihmettelin että miksi kädet? o__O

Apina ja Mussolini

Luinpa äskettäin Sami Sillanpään
kirjoituksen, olikohan ihan kolumni Helsingin Sanomissa.
Samipa kertoi paljon ajatuksistaan rohkeudesta, persuista sekä melko selvistä faktoista.

Sanoisin puhtaista tai täysistä faktoista, muttakun hyvin harvat asiat ovat tässä vaikeassa maailmassa faktoja. Mutta no: Peruspelkurit.

Tietenkään kaikki perussuomalaiset eivät ajattele samalla tavalla, mutta osuu tuo silti oikeaan ainakin omien mielipiteideni kanssa.

Toinen juttu: Sirkustelu on kivaa, nyt haluaisin vaan tehdä sitäkin itse. Meenkin ihan just katsomaan vähän... taidetta. Ja juomaan vähän ka...akaota. Vakkariin :D

Aaoooooooo-oo-oo-oo-oooo....

Ja näin. Mä haluaisin - niin, niin paljon - laulaa tän juuri sille, kelle en sitä voi laulaa.
Mä oon sentään hyväksynyt sen, mitä tapahtui, vaikka en millään haluais.
Ihan kuin mun tahto olis muka sama kuin hänenkin, että voisin vain purkaa sydämeni sille
ja kuulla että se kaipaa mua aivan yhtä paljon kuin mä oon toivonut ja rukoillut...
ja kaikki palais jotenkin ennalleen.
Siitä huolimatta. Mä jotenkin pystyn hyväksymään, ettei se ole niin.

Eikä... tule enää koskaan olemaan.

Onko se mun vaisto, joka sanoo että niin sen pitääkin mennä vai pohdinko mä jotain, millä ei ole
mitään tekemistä mun universaalin, kaikkitietävän vaiston (enkä puhu nyt täysin sarkastisesti) kanssa?
Pitäiskö mun tietoisesti estää itseäni ottamasta minkään näköistä kontaktia siihen, vaikka puolen vuoden ajan, 

jotta en joutuis estämään itseäni sanomasta kaikkea sitä,
mitä tää sydän huutaa,
mutta mitä en vaan saa(?) sanoa?
Sehän menee siihen mennessä ohi?

Rakastanko mä enää koskaan ketään muuta.

TOTTAKAI.
...En vaan tällä hetkellä oikein usko tuohon.


Kävin tuossa eilen/tänään, siis sunnuntaina katsomassa Lyhdyn. S-e o-l-i a-i-v-a-n FANTASTINEN.
Upeampi kuin oisin voinu odottaa. Mestariteos.
Kiitokseni välityttyä halein ja suurin kädenpuristuksin jäin vielä Vakiopaineeseen hengaamaan, koska
siellä oli kavereita ja olin tervetullut. Sinne tuli lisää kavereita, ja meillä oli älyttömän hauskaa.
Älytöntä hauskaa. Kaks Runkkuakin ja me laulettiin Etelä-Afrikka-biisejä ja improvisoitiin kuuden porukalla
jotain ihmeellisen kuuloista. Sain mitä olin kaivannut. Puhdasta, varauksetonta hauskaa mahtavien tyyppien kanssa, eikä huomisesta tarvinnu huolehtia pätkääkään.

Joten päädyin valvomaan koko yön, koska mun akku on taas loppu eikä mulla oo täällä laturia... ja mähän voin nukkua matkalla Punkaharjulle. :P tähän on totuttu.

Mä muuten rakastan näyttelemistä. 

Ja laulamista ja tanssimista.
Tajusin sen. Eilen, kun oli treenit.
Mustahan tulee näyttelijä. Musta tulee näyttelijä.

I am in Imogen with you beib

Did you forget yourself daaa-arling, lee-eeedeeeide-ee, yuududuuduu!

Pitkästä aikaa hyvä biisi. Taidan kuunnella Imogenia kohta.

Vähästä aikaa blogi.

Tänään suuntasin kohti Punkaharjua tavalla, jota en tähän asti ole kokenut (ainakaan tätä paikkaa kohtaan): Lauloin, hyvin ja iloisesti ja lujaa ja tähtitaivas loisti. Sanoisin jopa että Linnunrata näkyi, jos tietäisin jotain tähtikuvioista yms.

Koitan pitää yllä tuota asennetta. En halua nyt vähään aikaan keskittyä mihinkään surettavaan. Ellei oo pakko.

Sitä paitsi, luin jotain uutta. Siinä on hyvä syy olla iloinen. (:)

En sano tätä muuten vielä vaan vasta sitten kun saan niihin kunnon vehkeet: Mä sain synttärireikäkorvat! Bling! Vihreetä ja tummanvihreetä kultapohjalla.... :P Suomenkieleksi väännettynä tuossa lukee että sain korviini reiät, kuten myös korvikset. Synttärilahjaksi.

Ei, mun synttärit on vasta keskiviikkona.

Kuulin niistä! Ovatko ne huomenna?

Ei. kuten sanoin, keskiviikkona.

Mutta minähän olen Punkaharjulla...?
Kyllä, puhun itsekseni.
Mulla onkin Shakespearea mukana. ha-HAA!

50 sivun neljäs rivi: "Ei ollut tarkoituskaan."
....ähä

Kaadoin tuossa kirjaa hakiessani pullon hajustetta käsille. No en, mutta koskin sitä pulloa ja tulos on lähestulkoon sama: kaikkialla tuoksuu saunanlämmin suklaa, jossa on vähän shampoomaisuutta.

Enpä kerennyt kertomaan vielä mitään Helsinginreissusta(TM), mutta ehkä se vielä joskus ilmenee. Näin protuja. Jos jotakuta mietitytti. No ei ainakaan noita kärpäsiä, mietityttäny siis.

Tamminen sydän

Njoo. Ehkä tää "tilanteen artisti otsikoksi" on vähän liian taiteellinen... jossain vaiheessa otsikoksi oli tulossa "Kevään ensimmäisen tammen punaviinisydän". Siis LOL mitä hunajakukkapaskaa. :D

Nyt oli taas näitä öitä, kun moppaan ruokalan lattiaa ja tajuan, että mä rakastan sitä tyyppiä yhä.

Se on tehny mulle liian paljon hyvää, enkä mä varmaan koskaan pääse siitä kokonaan ohitse.

Vaikkakin mä haluaisin joskus vihata sitä vain, jotta mun ei tarvis rakastaa sitä.

Mä oon silti jostain syystä kauheen kevyenä. Eli jollakin tasolla oikein iloinen, siitä huolimatta että tää ilo kumpuaa siitä, että oon oikeesti aika surullinen. Kuka sanoi että naiset on monimutkaisia... :P

Mut hei, mä nään ensi tiistaina peräti kolme protua! Ja kaikki sellasia, joita en oo nähny sitten itse suuren ja eeppisen Prometheus-leirin vuonna 2009! Oi onnea!

:)S/DOå. Multihymiö.

Ihottumakreivi feat. Counting bodies like sheep

Täällä taas, "pitkän" tauon jälkeen.

Ootteko koskaan pimeenä yönä sukeltanu järveen ja kattonu veden pohjaan?

Ehkä pelottavin tapaus ikinä.

Ei, en käynyt uimassa yövuoron aikana. Mua vaan ärsyttää kun en tiiä mitä tää punkinpurema nyt enteilee (en saanu sen päätä ulos. jos se on TAIGAPUNKKI) ja oon tänään kovasti pohtinu sitä voimaa, jolla rohkeat ihmiset voittaa pelon.

Toinen asia joka ärsyttää, on että olen yhä täällä punkkiharjulla enkä saa mitään näytellä -tu koskaan missään, vaikka tiedän jo ainakin kolme proggista joihin pystyisin mennä - JOS en olisi TÄÄLLÄ.

äh kerronko nyt ilmaisusta vai voimasta... entten tentten.

Whaaat the heeell is goooing on... ihanaa kun on mp3-soitin. Hoo, eli voimasta kerron sitten.

Tajusin tänään jonkun perustavanlaatuisen... ajatuksen itsessäni. Olin pitkästä aikaa aika iloisella tuulella ja mietiskelin kaikkea näyttelijäntyön haasteita yms. tapoja ilmaista roolihahmoaan ilman että tuo oman persoonan esille... Tajunnanvirta johdatteli sitten jotenkin puoliunessa miettimään, mitä mä tahdon ja miksi mä teen sitä mitä teen, miksi valitsin teatterin ja että mikä ajaa mua niin lujaa eteenpäin vaikka melkein vuoteen en saa kunnon mahdollisuuksia kehittää itseäni ja ilmaisuani - perfektionistisuus plus hukkaan (?) heitetty aika saa mut aika hermostuneeksi...

Asiaan. Tulin miettineeksi siis, miten päättäväinen mä oikeastaan olen, että olenko. Jos mun pitäis tehdä valinta tässä ja nyt, voisinko riskeerata koko tulevaisuuteni ja elämäni sen eteen, mitä kuvittelen tahtovani tehdä? Muistelin yhtä sarjakuvaa, missä kaksi miestä harjoittelee miekoilla. Vahvempi ja kokeneempi mies rikkoo sen toisen miekan ja alkaakin yhtäkkiä huitomaan tosissaan, kuin yrittäisi tappaa. Se nuorempi on tietysti hullun järkyttynyt ja väistelee juuri ja juuri, paniikissa. Se on just pääsemässä karkuun, kun se pysähtyy, ja kääntyy kohtaamaan pelkonsa. oh. olipa komeasti kerrottu :p

Mietin, pystyisinkö mä samaan puhtaasti oman tahtoni ajamana. Kääntyisin päin supervarmaa kuolemaa, mutta tietäisin voivani estää sen. Jos olisin täysin vakaa. Voisinko mä hengenvaarallisessa tilanteessa väittää kivenkovaan, että se mitä mä tahdon tehdä on oikein ja että se tapahtuu? Jos en pystyis, mä kuolisin.

Tuommoista mietin ja olin aika peloissani. Millään muilla perusteilla kuin omalla itsekkäällä tahdolla ei ollut väliä tuossa, etten voisi piiloutua minkään tekosyyn taakse.

Melkein ajattelin, että millainen pelkuri mä olenkaan. Luulin etten kykenis, edes noin yksinkertaisessa, kuvitellussa vaarassa. Mutta jokin, jossain syvällä mussa sanoi, että nyt mä valehtelen.

Muistin yhden aamunavauksen ala-asteella Kuokkalan koululla, kun saarnattiin jotain kristinopista ja mä pyysin Jumalalta, tai ennemmin itseltäni, että anna mulle rohkea sydän ja viisas mieli ja anna mun olla kiltti ketä tahansa kohtaan.

Silloin mä tajusin, että mullahan on muuten ollu kaikki nuo hyveet* ja enemmänkin koko mun elämän ajan. Se ajatus herätti mussa sen rohkeuden, millä mä sanoin Lassi Haapaselle että kyllä, mä olen erilainen. Sen rohkeuden, millä mä jotenkin tein kahdessa yössä mun musikaalilaisille tanssin Hide and Seekistä. Sen kaistapäisen uhkarohkeuden, jolla mä Lyseossa jätin itseni niin avoimeksi kaikkien niiden ihmisten keskelle, joita mä ihailin, joiden kanssa tahdoin olla. Sen, mikä oli osaksi unohtunu kaikkeen viime vuosien sekavuuteen ja turhautumiseen.

Tiedoksi: vaikka ei ehkä siltä näytä, niin mun on aika tosi vaikeeta jättää itseäni oikeesti avoimeksi, melkein kenenkään eteen.

Nyt tuntuu, että mikään ei enää pelota mua. Tai siis, totta kai ihmistä pelottaa aina jokin. Mutta nyt mä pääsen sen pelon yli eikä se estä mua tekemästä sitä, mitä haluan.

Tiedän, mä oon jo sanonu, joillekin teistä, tuon saman. Mutta silloin mä en ollu täysin varma, tarkoitinko sitä mitä sanoin.

you will catch me around here...

........Hm. mä en oo kyllä ollenkaan tyytyväinen tän tekstin ilmaisuvoimaan. no ei musta kirjailijaa tuukaan, plrlrtt.

Hei hei näkuu... yritän keksiä laulettavaa

Terwe taas.

Mulla on toiveikas olo syksyn suhteen, lähinnä koska on mahiksia päästä

tekemään sivari loppuun Jyväskylässä. Ehkä. Ja koska jos sinne pääsen, olisi ehkä Samuel Beckettiä tiedossa. 8)

Mutta mulla on myös kivan voimaantunut olo: tajusin tänään yhden tosi tärkeän asian - vaikka periaatteessa olin jo "tajunnut" sen jo hyvän aikaa sitten - ja, kivaa.

Työtkin lähes sujuu.

Tekee mieli laulaa, mutta on yö. hööööööhh. Taidanpa mennä ulos laulamaan.

Tekis myös mieli jo hakea teatterikorkeaan, musta tuntuu että mä osaisin nyt hakea kunnolla. Haha, eihän siihen menny kuin kolme vuotta ja vielä pitäis neljäs odottaa. Sen lisäks, että haluan sellaista, "aitoa" pohjaa mun kyvyille ja universaalia - tai edes kansainvälistä - hyväksyntää mun taidoista, mä haluan pystyä asumaan omillani, ilman että joku maksaa mun vuokran tai hoitaa mun hommat. Mä haluan tietää, mitä mun pitää osata ja mitä mä jo osaan.

Haluan kurkotella mun rajojen yli ja kiusata sietokykyäni ja huomata, että muiden ihmisten vaikeat ajat on mulle ihana riippukeinu kesäauringon valossa. Haluan olla vahva, jotta voin suojella tätä maailmaa, näyttää miten turhaan kaikki taistelee toisiaan vastaan. Haluan olla vapaa, itsenäinen ja vastuullinen, mutta silti kaikkien keskellä.

Hmm. Unelmat ja totuudet (ja elämä) on kauhean paradoksaalisia, jos kukaan hullu niitä pohtii tarkemmin.

joojoo vanha juttu. supercalifragilisticexpialidocious. Juventus viii-irgiineeeemm... aina nää ylistyslaulut pursuaa esiin...

Söin just pähkinämixin loppuun. aika suolasta kamaa.

Äähähä :DDDD. pilvipeite repesi.

Hei, eilen oli TOUCHEDin viimeinen esitys, mutta älkää huoliko, niitä tulee lisää lokakuussa! Vain Vakiopaineessa! Älkääkä missään nimessä missatko sitä! No okei, mä nousin seisontataputuksiin vaan, koska pystyin samaistumaan niin moneen juttuun Madonnaa ihailevan naisen elämässä. Ehkei se iske niin hyvin niihin jotka on naispuolisia..?

Fly me to the moon...

Aih että mä tykkään näytellä. Nyt se on tosin tän proggiksen osalta ohi.

Oli kyllä yllättävän kivaa, esitykset menikin hirmu nopeesti ohi, vaikka ensi-illan aikaan mietin että voiko tätä edes kutsua näytelmäksi...

Ja hitsi että mä laulan hyvin nykyään. Ainakin kun oikeesti laulan enkä vain lauleskele. On semmonen musikaalitähti-meininki, joku sanoo vaikka, että onpa kuuma ja mä alan heti vetää Pitkää Kuumaa Kesää.

NO EN! Mutta voisin yhtä hyvin vetää, kun musta tulee kohta ihan hörhö.

Saa nähä, lähenkö kans heittämään nukketeatterikeikan tuolla taidenäyttelyssä, Retretissä. Kun käytiin siellä ja mummo bongas tilaisuuden - kerroinko mä viime tekstissä tästä? - siis kun sitä näyttelyä menee eteenpäin, niin siellä tulee yhessä vaiheessa Afrikkatyöpaja ja siinä samassa on pieni nukketeatterinäyttämö ja ne melkein tarvitsee jotakuta tekemään vähän omaa showta kun aika harvoin ne asiakkaat uskaltautuu leikkimään. hyi että mikä virkemonsteri. Mutta niin! Annoin heille nimeni ja sanoin, että mietin josko voisin tulla nukeilla hölmöilemään, yritän keksiä jotain siistiä ja/tai hauskaa.

Niinjoo, löysin kans noin viisi vattupuskaa! Eikä niistä oltu syöty melkein yhtään, njom.

Nyt on menny viime päivät tosi musisoiden, laulaen ja kuunnellen joutubesta Bobby Mcferriniä ja Ismo Alankoa ja Jack Contea ja Nataly Dawnia eikä oikeestaan muuta. Ihan vähän Mokomaakin. :P

On kyllä vähän vanhanaikaisen kahjo tämä.

Updatea

Mitäs mitäs. Oli hitsin hienoa kun perhettä kävi täällä, äiti, inga ja mummo.

Tuli aidosti iloinen olo. Käytiin rannassa ja Retretin taidenäyttelyssä (just ennenku työt alkoi).

Ingasta tulee kyllä niin mahtava tyyppi, kunhan se vielä vähän kasvaa - tosin tuntuu että se on jo nyt melkein yhtä iso kuin mä. Ja monta kertaa isompi kuin mä sen ikäisenä... Se muistutti mua siitä osasta mikä täällä meinaa kadota.

Ja sen takia mä pystyinkin eilen tanssimaan ja nauramaan niin kuin vain mä osaan, vaikka sit itkinkin samalla...

Ennen eilistä oli muuten pitkä väli jona en itkeny ollenkaan... Tuntuu aika eheältä, henkisesti. Fyysisesti mä oon yltäpäältä rakoilla ja ytimiin koskee kun on pieniä likaisia haavoja ja lihakset niin kireinä että meinaa mennä luut poikki. Pitää tuon viisaudenhampaankin puhjeta tuosta leuan laidasta.

Oon sanonu, että ei täällä oo elämää. Eikä sitä niinkään ole. Mutta mun pään sisällä tapahtuukin kaiken sen edestä juttua, kun vaan saan vähän omaa rauhaa.

Kyllä mä lopulta oon (kai) tyytyväinen tähän lopputulokseen.

No en oo, mutta kuka nyt kaikkeen olis tyytyväinen, täydellisyyskin on vain ihmisen keksimä käsite, johon tulee aukkoja aina kun niitä yrittää etsiä.

Kuuntelen musiikkia

Ja jammailen tietokoneluokassa niin kauan, että

melodioita pursuaa joka reiästä

vaikka kaivaisin vaan räkää nenästä :D

Pomplamoosea - eli Jack Contea ja Nataly Dawnia - tällä hetkelläh, kurrr.

Äää enkä pysty lopettaa.

Taidan saada voimiani takas. Kuvitelkaa maailman iloisin ihminen, jolla on kaikkea mitä se itseltään haluaa, mutta joka on yksin, katsoo rannalla meren toiselle puolelle. Se ei oo pätkääkään onnellinen ja on haikaillut niin pitkään jonkin perään, sitten se jokin muuttui saavuttamattomaks. Sillä tyypillä on muistoja hetkistä, jotka muutti koko maailman ja varjo, joka näyttää niiltä muistoilta tai noh, sinnepäin.

Ah ja se angstaa eikä kukaan ymmärrä senkin emo. Se oli joskus sellainen, joka elää muistoissaan ja elää niiden voimalla niissä muistoissaan. Kiva loppuelämä tiedossa.

Mut mä en luovuta Mä en ole tyyppi joka antais minkään helvetin tai jumalan. VITTU. Voisinko mä lakata häpeämästä itseäni! Mua todella hävettää leikkiä sankaria omassa blogissani ja toivoa että joku lukee sitä kautta mun ajatukset ja hitto. Tahdon vaan pois täältä. poispoispoispoispoisPOISPOISPOISPOISMÄEN OLEMISSÄÄNVANKILASSA ja pitäis vielä yrittää ymmärtää, että mun asiat on ihan hyvin, vertaa vaikka kehen tahansa, joka kuuluu maailman väestöstä niihin, joilla on keskiverto elintaso, kaikkiin verrattuna. mä olen sitä viiden prosentin luokkaa, joka on syntyny loistavasti hyvin pärjäävässä maassa, mulla ei ole allergioita, mä olen suhteellisen terve ihminen, mun kunto kohoaa joka päivä tavalla, jota ei moni uskois ja mulla on maailman parhaita kavereita ja ystäviä ja mä oon sentään kokenu jotain, millä oli mahdollisuus olla tosirakkautta.

...Miksi mä olen niin onneton. Mähän osaan nauraa. (kyllä tiedän ettei ilo ole sama asia kuin onni, viisastelija pääni sisällä eikä toivottavasti kenenkään muun päässä tai jos on niin ei kohdista viisauttaan minuun) 

Ekaa kertaa hyvät lukijat, pyydän, älkää kommentoiko tähän viestiin. Ainakaan tässä blogissa. Tai emmätiiä.

Mun pitää muuttaa mun ilmaisua miehekkäämmäks. Tuntuu että ihmiset saa musta niin kakkumaisen käsityksen. Kun mä olen sen verran luotettava, että mua ei saa nähdä pelkästään pehmeänä vaahtona. Jos olin ennen pelkkää kultavaaleanpunaista silkkiä niin nyt olisin iso vihreänmusta kivi, jolla on en sano mikä. sanon jos nään teidät joskus. jos kehtaan.

huhhuijakkaa, nyt mä julkaisen tän.

P.S. ja runo bussissa

Sinä
Hoivasit rikki revittyä sydäntäni
pidit kämmenelläsi kuin pikkulintua
Vielä silloinkin kun erottiin.
Yritit olla tartuttamatta hajuasi,
Mutta tämä keho on kuin emo
joka ei enää tunnista lastaan
Rakas                    You can do no wrong

(Itse pidän tästä, tiedän tosin etten ole mikään runoilija, niin saa sanoa jos on poikkitaiteellista :---o)
(Video ei kuulu poikkitaiteellisuus-kritiikin alueeseen)
(ähä)

Työhyvinvointia?

Yksi hillittömän vaikeita asioita täällä ja varmaan ihan kaikkialla on tämä

hitsin suomalainen "kylmyys" eli pysykohteliaastipoissatoisenasioista-ilmiö.

Eilen oli ensimmäinen kerta, kun tän laitoksen yksi tiukimmista ja... asiallisimmista työntekijöistä puhui

mulle ihmisenä, näki ja kuuli kuka mä olen. Tietenkään se ei puhunu mun henkilökohtaisista jutuista vaan patisti mua kun "täällä ei anneta minkäänlaisia lupia kenellekään". Eikä se tietenkään tajunnu -tätä ennen- että mä en tee mitään kantamatta siitä vastuuta loppuun asti.

Eilen mä sain kans tietää, miten tietyt hommat pitää tehdä ja tajusin, minkä järkyttävän ison pyllynreikäisen suon takia mä oon tehnyt työni "hitaasti". Mä tein perusteellisesti  ja tietämättä mitään niistä välineistä tai tavoista minne esim. lattialuutut viedään tai missä matot kuivataan tai miksi joitakin roskia ei koskaan viedä minnekään. EI JUMALAUUUUUTA!

Noh, nyt on ihan naurettavan helppoa. Ainakin joissakin (työ)asioissa.

Melkein oikeesti räjähdin itkuun kun meinasin tilittää niille mitä ne ei oo tehny kunnolla.

Ja huomasin, että minäkään en ole ollu heille kauhean lämmin... oonhan mä nauranu

ja yrittäny seurata heidän tiloja, vaikka eihän keneenkään nyt viikossa tutustu (ellei ole protuleirillä : x).

Mutta ne osaa olla niin painostavia. Melkein itsekin sorruin taipumaan tähän kummalliseen tapaan täällä, että ollaan niin mukavia, pinnallisesti. Ei tartuta siihen, mikä oikeasti vaivaa, vaan korvataan tunteita ja tavaroita halvalla.

Kunhan pääsen täältä, olen varmana taas aika roimasti väkevämpi.

- tai sitten vaan ihmisraunio öhöhöö.

Onneksi tänään on ollu kivaa. Pyöräilin ekaa kertaa Punkaharjun keskustaan, kun sain käyttää pyörää pitkästä aikaa. Tuli lähes se olo, mikä oli, kun olin pääsemässä pois Lapinjärveltä... Nyt viimeiset RHCP:t last.fm-radiosta ja teatteriharkkoihin. -----> yövuoro....

Eeppisyyden määrittelyä

Löysin ehkä sanan sille, mitä monesti oon miettiny. Kun

Jotenkin niin moni päivä ja hetki on nykyään täynnä eeppisyyttä :D. Se on sillein sopivan tyhmän hauska sana ja samalla kuitenkin osuvasti... "iso" tai jotain.

Se, miten joku maisema tulee näkyviin just sillä hetkellä kun oivallan jonkin ikuisuuskysymyksen pointin tai se, kun päässä soi musiikkia shufflella ja se ennustaa suunnilleen seuraavan tilanteen, mihin joudun.

Tai sitten mä vaan seuraan viettejäni niin luonnollisesti, että ajaudun alitajuntani viemänä sellaiseen tilanteeseen, jossa mun toiveet, pelot ja odotukset tapahtuu kaikki yhtä aikaa... värittelen maailmaa niinkuin mielin :P
Yksi eeppinen elämä kiitos!

p.s. tää on aika myöhässä, kuvitelkaa että tää teksti oli täällä jo viikkoa ennen...

Kommellusta och hämmästystä

Totaaa... millä logiikalla tää maailma toimii?

Välillä tuntuu oikeesti, että jotain, jota voisi nimittää kohtaloksi, olisikin olemassa. Eilen meni kapulat rattaisiin sanoisinko, erittäin kiitettävästi (arvosana 12+).

Olin siis herännyt kolmen tunnin unilta tuolla Jyväskylän kodissa, kun viime yö meni karaokessa laulaessa ja Ruman tanssilattialla (ja join ainoastaan yhden jägermeister-shotin; kohtuullisen ylpeä siitä).

Tuo viimeinen aamu kotona oli taas se ainoa, jolloin perhe oli "läsnä", vaikka oli kolme muutakin päivää jotka olisi voinut viettää esim. Carcassonnea rakentaessa. Koti on ihana.

Noh, Punkaharjulle päin, eli lippuja ostamaan. Käy ilmi, että lippu, jonka pitäisi olla kaikkivoipa, ei kata junabussin osuutta, joten pitää ottaa kaistapäisen pitkää reittiä kulkeva juna. Tässä välissä sitten, kun eräs idolini pyörii päässä - tietysti - ja olen jo aikaa sitten hyväksynyt, etten sitä näe pitkään aikaan, tapahtuu lähes juuri se, mitä romanttinen kalloni ja rintakehäni sisältö toivoo hiljaa sisällään: "Hän tulisi bussilla asemalle, ihan oikeasti vahingossa samaan aikaan ja tapahtuisi interventio ja saisin nauttia edes siitä, että näin hänet."

Olen siis juuri tullut pihalle raivoamaan tyhmiä lippuja eikä mikään mene niinkuin pitää, ja bussi tulee asemalle. Sieltä nousee joku reppu selässään ja näyttää aivan edellämainitulta henkilöltä, paitsi että huomaan noin kahden sekunnin päästä, että sydämeni hakkaa turhaan, kun Bussistanoussut on vain vanha kopio.

Noh, sitten ei voi mitään. Oli se mielenkiintoinen hetki, mutta mennään nyt näillä. Sivari on ehkä tehnyt mut vähän lujemmaksi. Ei yhtään vähemmän herkäksi, mutta niin, ymmärrätte?

Junassa: Konduktööri tulee heti kun juna lähtee liikkeelle ja kysyy lippuja. Minulla ei ole sivarikorttia. Öö. Käykö passi? Kuitit? Niissä on mun nimi, ne on kirjotettu viime tiistaina.. ai. No mulla on käteistä yksitoista euroo ja tilillä 6,52. *viaton katse* No *i***.

Pitää siis nousta Tampereella pois. Kännykästä on ihan näillä sekunneilla loppumassa akku, mutta saan kerrottua sivarin respaan, että tuli ongelmia ja olen valmis rangaistavaksi. Kaksi istuinta edessäpäin istuva mummo antaa kympin puhtaasta empatiasta. En kestä, itken, ihan vähän. Sitten pohditaan. Viisi minuuttia kulunut, saan lainaksi laturia. Soitan, soitan, soitan. Tekstiviesti siskolle, josko sinne pääsee, mutta siitä ei kuulu mitään (ei vieläkään. Mulla oli tosin koko ajan semmonen olo, että se ei ole edes lähimailla). Jani ja tanssipelaaja auttaa, saan yksityiskohtaista informaatiota Tampereen suunnitelluista liikennemahdollisuuksista: Kimppa.net - ei mitään, vr.fi - yksi juna lähtisi, jos kerkeän, maksaa rutosti, pitää siis lainata jos löydän kaverin. Bussit ei kulje.

Päädyn runofestivaaleille. Tykkään Tampereesta. Siellä siis Päivi, mielettömän hyvä ystävä, ihana ihminen, lainasi rahaa (enkä kerennyt junaan, joten olin yön Päivin luona :) Ja vietettiin loppupäivä mahtavassa leppoisuuden olotilassa, jollaista en ole vähään aikaan kokenut. Jääkaappimagneettirunoja, yllätysesiintyjiä, riehumistanssia ja rakastavia ihmisiä kaikkialla ympärillä. Lähes taivas. Ruoka vähän vähissä, mutta ei se edes liity asiaan. Tapaan muuten myös vihdoin Päivin poikaystävän, jota kohtaan olen kasvattanut mielenkiintoistumista. Hyvä sälli. P opettaa mulle pianoa ja kysyy mukavia. Ei oo muuttunu yhtään (:)

Sitten tadaa, lähden punkaharjulle. Nyt on tehty työt ja yötä on vielä mukavasti jäljellä. La Valse D'Amélie soi päässä.

Nykyään tuntuu, että joka päivä tapahtuu niin paljon, että yks viikko tuntuu vähintään kahdelta kuukaudelta. Mikä on aika ihmeellistä, koska viimeiset kaksi ja puoli vuotta on mennyt pelkästään tehdessä teatteria ja kuorolaulua ja elämistä, eikä se aina ole sitä aikaa nopeuttavaa juttustaputtusta.

Kuinka voi mahtua näin paljon tavaraa niin vähään aikaan? Aika katoaa jonnekin, mutta silti sitä on niin paljon.

Ai niin, halusin pistää tähän kuvia. Oon napsinut niitä aika paljon ja niistä muistuu taas lisää kerrottavaa, mutta tää pätkä on jo aika pitkä. heh heh.

p.s. "idoli" on vähän harhaanjohtava sana, ainakin tuossa kontekstissa missä sitä käytän. käytän kumminkin.

hei, hyviä öitä. make hugs, not hate.

Elämännälkä

Jömbötidöm. On outo olo.

Kohta tämäkin yövuoro takana, vihdoin. Sisäinen kelloni on jotenkin ekstra-herkkänä ja menee miten sattuu, välillä tuntuu että kahdessa minuutissa kerkeää kääntää koko Punkaharju ylösalaisin ja sitten on semmoinen koomaava tunne, kun aika ei kulje ja pää on turta tekemisestä. Ei tiedä pitäisikö syödä nälkään tai liikkua jotta veri kiertää, kun on jo syönyt ja liikkunut niin paljon, että ainoa järkevä vaihtoehto tuntuisi olevan lepo, mutkun tässä sekavuudessa ei erota omaa vireystilaa... Ja kun koko yön on soinut joku biisi, josta pitää tosi paljon, mutta aamulla on vaan ei enää pleaze!

Eikä saa edes laulaa, kun kaikki nukkuu.

Ai niin! Piti joskus kertoa yhdestä unesta, jonka näin. (Joo montakohan unta osaan kertoa ulkoa jota EN ole nähnyt...) Olin kuitenkin jossain ihme avaruusaluksessa, olevinaan. Ihmisten kanssa joita en elämässäni tunne. Me viistettiin aurinkoa, tai useampaa tosi läheltä, niin että se aurinko muuttui sellaiseks lastenanimaatiossa piirretyks, vähän kuin olis tehty Stopmotionilla värikkäästä paperista. Liekkejä purkautui ja muutama osuikin, mutta ne oli vaan vähän lämpimiä :)

Yhtäkkiä mä ja ehkä Inga oltiin sit kuun kamaralla. Siellä oli sellaista avaruuden kuollutta, kraatereita ja pölyä. Me löydettiin joku ihme kaivos, jossa oli kovasti alienmaista kristallipeltiä. Se oli jotenkin ainoa tapa päästä takas maan pinnalle. Mä olin yhtäkkiä Bart ja Inga oli jo suunnilleen matkalla maan pinnalle. Sitten ne kristallipeltijutut heräs henkiin! (ne oli tummanpunaisia, kiven näköisiä) Niistä tuli sellainen yksi iso aura - traktorin aura siis - ja se yritti heittää mut pois kuun pinnalta. Se oli aika pelottavaa.

Mulla oli pasuuna tai trumpetti kädessä, en tiiä kumpi kun en erota.

Siitä lähti kiva ääni. Uni loppui todella sekavaan sekoitukseen eri tilanteita; Ihmettelin kuinka mä osaan soittaa trumpettia ja joku kuun noita-akka yritti antaa mulle kohtalokkaita ohjeita siitä, miten mulla on vain yksi mahdollisuus ponkaista joltakin punaiselta junaradalta jollakin golfin kokoisella munan muotoisella aluksella takaisin kotiin samalla, kun väistelin sitä alien-auraajaa.

Se oli tosi pimee uni. Ihan visuaalisestikin aika synkän värinen.

Tiiättekö mitä? Facebook pitää mut ehkä järjissäni täällä.

-Hei bleubleu.

-Mitä?

-Älä valita elämästäs, ainakaan blogissa. Ihmiset ei jaksa lukee semmosta.

-Ai... mut jos mulla olis noin tuhat lukijaa, varmasti jotakuta kiinnostais mun valituksetkin!

-Enpä menis vannomaan.

-No hö. Kuka sä ees oot?

Pääsen hei näyttelemään tänä kesänä sittenkin! Pikku rooli komedianäytelmässä, mutta silti! En ole vielä niin innoissani kuin tavallisesti, ehkä se johtuu tästä kaoottisesta elämästä. Mutta silti! "Kätkäläinen ja kaupungin valot" on näytelmä ja mä oon kerrostalon asukki joka on ihastunu naapuriin ja menee karaokeen sen kanssa :P

Jos tää sumuinen olo vaan häipyis, niin miettisin jo kaikkia mahdollisia tapoja rakentaa tollaistakin hyvin pinnallisesti ohjeistettua ihmistä. Ruumiinkuvaa ja asennetta, sen olotilaa yleensä, tapaa millä se ilmaisee itseään ja miten sen sais esiin mun keholla... Hyvä kun ei oo vielä edes kuullu ohjaajan mielipidettä.

Nyt multa loppuu aika, abbb. Tuun keskiviikkona Jyväskylään! !!!

Eeppisiä kappaleita

Aloitan sillä, joka sai mut tän yön pahimman vaiheen läpi iloiten:

Coldplay - White Shadows

En kuullu puoliakaan sanoista tai ainakaan analysoinu niitä yhtään, mutta se on vaan eeppinen. Ja aurinko nousee.

Sit ikuinen elämänilon ja (Prometheus-leiri-)rakkauden biisi:

Sigur Rôs - Gobbledigook

Tässä sanat tuskin edes tarkoittaa mitään. Rummut. Lalatus ja kitarat. Yksinkertaisen uskomaton ja uskomattoman yksinkertainen ollakseen niin täydellinen.

Leonard Cohen - Hallelujah

Ihana, kauhea, upea, iloinen surullinen, tosi monitulkintainen, niinkuin useammat artistit on jo näyttäny. Meinasin laulaa teakissa tän, mutta en ollu itse tyytyväinen omaan fiilikseeni, eli on soinu päässä parisen viikkoa jo.

Nyt alkoikin tuntua, ettei tuu mitään kauheen pitkää listaa sittenkään. Krooh. Ai! sori, nukahdin.

Mä oon aika tyhmä. Oisin vaan valinnu vaikka eeppisiä artisteja. Oisin voinu vaan laittaa linkin mun phasebuukin profiiliin... En mä ikinä muista niitä kaikkia ulkoa, epäreilua.

Nyt soi Fix You.... ja haluaisin soittaa... apua..

Tämän vuoden ainoa 13. perjantai

Eilinen oli hämmentävä päivä.

Hyvällä tavalla.

Heräsin pitkästä aikaa Franciscon luota ja olin - periaatteessa - vallassa oleva elementti vieraassa kämpässä. Eihän siinä. Olo oli vähän outo ja kumma, kun päätin jättää Teatterikorkean pääsykokeet väliin; Mulla oli ehkä just ja just yksi neljästä ennakkotehtävästä valmiina.... oudon ja kumman vapautunut olo.

Pitkästä aikaa sain vaan kierrellä vapaana ympäri vierasta kaupunkia hakuna-mataten, seurata impulssejani ja olla välittämättä jos joku katsoikin vähän erilailla x)

Sinä päivänä oli kans tarkoitus nähdä vähintään kolmea rakasta protulaista. Siinä sitten eineskeittojen testimaistajana oli hyvä textailla ja kysyä missä mennään, josko nähdään, mitä kuuluu kuqqluuruu. Oli muuten aika pahoja (Kelda) 2 minuutin keittoja. Tai miten sen nyt ottaa, aika Pringlesejä, nestemäisinä... Lopulta kaikki oli poissa hesasta paitsi yks ja toinen, joka oli kipeenä. No yhden kanssa sit kuitenkin! Oli kivaa (:)

Me mentiin ostamaan jätskiä! Me mentiin aivan sairaan tyylipuhtaaseen, ihanalta tuoksuvaan teekauppaan, jonka ikkunassa pyöräili lontoolainen Gentleman. Lue: joi aina vain teetä lentävästä teepannusta. Oli kyllä aika kokemus. Nimi oli The Ounce.

Sitten mentiin katsomaan levykauppaa, sekin oli hieno, mutta mulla ei ollu levyihin varaa :D, jonka jälkeen jostain syystä kodinhoitokauppaan katsomaan.. tavaroita. Kylläpä keittiöön voi kasata turhia juttuja. Ja oli aika mielikuvituksettomia hintoja, noin kaks kolmasosaa hinnoista mitä näin oli 4,95. hm-hmh.

Sitten pyörittiin, mentiin Kampin yläkertaan, mentiin takas alas, tavattiin protukaverini ehkä kohta sister-in-law, mentiin toiseen kauppakeskukseen.... Eiku ensin vaihdettiin kauppalabyrinttia ja sitten tavattiin ehkä tuleva sister-in-law, ei siis mun vaan ystäväni, SITTEN "mentiin" "pelaamaan" tanssipeliä! Nostalginen hetki.

Ja ainoastaan mä veivasin. Kaksi biisiä.

Sitten löydettiin joku ihme kaikki-vaatteet-max-kaksi-euroa-kauppa, enkä mä löytäny yhtään miestenvaatteita. Naisten pornopöksyt kylläkin. En ostanu, jos sitä mietitte.................... hörhör.

Noh, kaikki on ohikiitävää, joten hyvästelin hyvän protulaisen, toivottavasti meni tänään sen tanssinäytetyömikälie hyvin! Mummolle, sain piirakkaa, liikaa piirakkaa. "Tätä olis vielä...". Näin myös Raijan, toisen mummon! Jee jea, suoraan Meksikosta. No okei kolme viikkoa sitten mut kuitenkin... Ilta oli ihan jännä, telkkarista nimittäin tuli sekä jääkiekkomatsi että Lady Gagan konsertti?? Katsoin kumpaakin

Täytyy sanoa, että aloin arvostaa tuon naisen laulutaitoja sekä lavakarismaa että tanssitaitoja. Meininkiä kans.

Sitä ei todellakaan haitannu ne vähäiset virheet mitä laulaessa tuli - eikä sillä ollu mitenkään helppoja lauluasentoja - se veti täysillä loppuun saakka. Mulla olis ehkä myös opittavaa sen avoimuudesta seksuaalisuuden suhteen (jopa mulla). Mielenkiintoista ja erittäin

hyvälle mielelle veti. Vaan ihan pikkuisen liikaa glitteröintiä. JA PORNOO OMGXWTF

Näin. Ei hassumpi yhden päivän vapaa ah-rakastan-sivaria-punkaharjulla-vattuilusta.

Punkajuhannus-yö

Moooi. Täällä taas, yövuoro pitkälti voiton puolella ja aurinko nousee!

Kaks päivää teakiin. Mun pääsykoetehtävät... on jo enemmän valmiita kuin epävalmiita hah hah ehhahohääg... Yöt on kyllä hyviä sellaisten miettimiseen -ja ihan muutenkin miettimiseen, ei oo ketään häiritsemässä.

EHKÄ mä vielä kerkeän. ;)

Ei mulla oikeestaan mitään, täällä on tosi kaunis sarastava aamu ja ajattelin kirjoittaa tänne siitä, kun kerta on aikaa. Yks tintti lauloi tuolla puoliksi aikuisissa koivunlehdissä tosi... erilaisesti. Siitä lähti ikäänkuin semmoinen kaunis titityy, paitsi että titit tuli vasta sellaisen jälkeen, mikä vois olla pikkulinnun karjunta, tai niinku se ääni mikä tulee kun huutaa mikkiin ja sit tekniikka *usee ja ääni kiertää ja särkee korvat ja sydämet.

Kaunista, oli. Taivas on sateenkaari, iso ja pilvetön. Kunpa sisällä olis yhtä hyvä ilmanvaihto kuin ulkona.

Olo on melkoisen jäykkä. Hierojia eniwan? Kävelin muuten toissapäivänä tunnin taas sellaisilla kolmenkymmenen kilon kantamuksilla ihanan väärin tasapainoitetusti (kun oli kitara kotelossa)... Sen jälkeen vielä kun olin vapauttanut punoittavat olkani/hartiani repunhihnaraiskauksesta, menin pelaamaan sulista! Vähänkö kädet ei liikkunu, joten pakotin ne liikkumaan! Yay! Hauskaa oli, paitsi että huomasin etten enää kerkiä nukkumaan kun oli yövuoro... onneks tän jälkeen ei ookaan (haha koska T-E-A-K)

Ei se mitään. On jo niin turta ettei tunnu missään... :P Uraa. Musta tuntuu, etten saa niitä juttuja valmiiks ajoissa, mutta toisaalta mulla on vielä mahkuja. Sen tiedän, että jos saan ne valmiiks niin voi käydä paremminkin kuin Nätyssä! ...Haluaisinpa kuunnella jotain hyvää musiikkia, täällä kun sitä ei ole. Anything goes! ...Paitsi ehkä Fauna Grotesque :-----DD 

Mutta näin tällä kertaa, hyvää ytö- aamua, ssiis hyvää päivää!

Otsikko!

Muutin sen, jos ette huomanneet. Muahaharhar.
Toi kysymysmerkki kruunaa mun mielestä kaiken.
Ei mulla muuta. Pääsen tänään kotiinnnnnn Yeeeeeessss!
dadadadangg asemalta kaikuivaaat dadadang kuulutukset..

"Marilyn, Marilyn"

Taidankin tehdä otsikon kanssa miten lystään.

Eaaaah näitä tunteita ja itsetuntemuksen olemattomuutta...

Olin just n. tunti sitten taas niin avuton ja surkea kuin olla voi, yritin rohkaista itseäni seisomaan huoletta, vaikka koko ajan taivas kaatuu päälle. Kesti vähän aikaa ennenkuin edes tajusin olevani peloissani. Olenhan sentään sellaisessa vaiheessa elämää, jollaista ei ole ennen nähty eikä tulla näkemäänkään.

Mietin kaikkea sellaista, mitä itkun partaalla oleva pikkupoika alitajunnassaan kehittelee, kun se pidättelee kyyneleitä; varpaasta nääs tipahtelee verta. En ole heikko, en epäröi, olen vahva ja kuin aikuinen tai vaikka Braveheartin William Wallace, olen se määrätietoinen ja komea - komeus on sivuseikka - En itke en pelkää.

Kaikki iski päälle, yksinäisyys, epäreiluus, itseinho, jopa se että olin lähellä toisten asumuksia enkä voinut edes karjua sietämätöntä oloani.

Niin siinä vihatessani Punkaharjua ja kaikkia syitä miksi tänne jouduin (mm. toimettomuuteni) avasin tietokoneluokan oven ja pyysin ihmisiä sulkemaan koneet ja nukkumaan. Yksi hauska somali sitten siinä hymyillen väitti, että ei vielä ei - katseli jalkapalloa - "nut on lauaantai, pitkä paiva, ei vielä! tulet takaisin? sitten kiinni?" tms. Ei siihen muuta tarvittu. Surkeuteni häipyi saman tien.

Mä olin vain yksinäinen. Tajusin sen siinä ja mietin miten hiton pitkä matka mulla on vielä että mä tunnen itseni kunnolla... Kuinka paljon mä oon todella kasvanu siitä 12-vuotiaasta nulikasta joka uskoo pystyvänsä kaikkeen ja jonka puolirapeat tytöt traumatisoi syyllisyyden kitkerillä mausteilla :D hahah mikä runosielu, toi oli ihan tarkotuksella surkeeta :----D

Hei, enää kaks viikkoa teakin kokeisiin. Eikä noi muutkaan opistot ole enää niin kaukana. Ajattele, jos vaikka meen Kokkolaan. Jos pääsen, niin lykkään kyllä sivaria, oli se miten tyhmä ajatus tahansa. Ei täällä kestä pää. (ei varsinkaan jos on mahdollisuus päästä tuonne) Täällä jos missään sain selville, kuinka mä en vaan osaa/pysty tehdä mitään perusleipä-työtä, mun pitää vaan luoda ja mun pitää saada taiteilla... Ei musta mitään apua ole teille sorvailijoille.

Asiasta sadanteen.

Täällä tän monikulttuurisen ja niin suvaitsevaisuudestaan tunnetun Itä-Karjalan Kansanopiston värikkäiden ihmisten keskellä tuli ajateltua, että kuinkakohan moni somali yms. afrikkalainen ajattelee sillein, vahingossa rasistisesti? "Ei saatana noita taikinanaamoja eivät tunne edes kotimetsiensä lintuja" ...En mä tiedä mistä, enkä miks ne oikeesti haukkuis meitä raakoja pullia.

Huoh. Onhan tää rankkaa, tiesin sen näistä kahdesta viikosta etukäteen. Vaistolla. Pahinta oli, että yhden työkaverin naama tunki eteen kun mietin mun idolin kasvoja... se oli jo kohtuutonta. Vähän kerrallaan pääsykoepaineet, turha työ ja muu tässä mainitsematon kasautui päälle, enkä voinut edes karjua. Karjuminen on mulle pyhä itseilmaisun keino.

....Älkää naurako.

Ihan tosi. >:s

Mutta no, hyviä öitä! Nukkuessani tulee soimaan Imogenin Sleep... :3

"The Nigga's diary"

Arvatkaa minkä just katoin!

Kymmenen pientä neekeripoikaa - näytelmän taltiointi, Jyväskylän Teatteri Miilulla.

Ja EI HITTO miltä mun ääni kuulostaa!! Miks mulle ei oo sanottu miten hirvittävän nenään mä puhun!!(varautukaa kuulevanne mut kohta ihan erilaisen kuuloisena.) Onneksi mun fyysinen ilmaisu on niin sydämet pysäyttävää, että voin sanoa olleeni jopa hyvä. ;-----D 

Voisin kyllä silti pistää muutaman nootin ties minne omaan kehonkieleeni, ties mitä sellaisia juttuja, jotka jää ihan arkipäivästä ja vuosien saatossa itselle kehkeytyneitä pikkujuttuja, nyt jäi silmien räpyttely mieleen + vielä vähän selkeempää puhetta, heti kun alkoi tulla vähän röhinää tai kovempaa ääntä, meni melkein epäselväksi. Niin. Muistakaa tekin. Tuo oli kyllä omalla tavallaan hirveän arvokas työkalu, tuli ajateltua asioita joita en olis muuten ikinä tajunnu tai joita kukaan muu ei tajua kertoa... Neekerit roolzorz! Nyt näki, mitä kaikkea me ollaankaan tehty, tajuan vähän enemmän meidän katsojia sun muita. Näki kunnolla, että keiden kanssa mä oonkaan proggaillu. Te olitte hyviä.

ai niin - NÄYTTELEMÄÄNÄYTTELEMÄÄNÄYTTELEMÄÄNÄYTTELEMÄÄNÄYTTELEMÄÄNNNN TULEN HUUUULLUKSI!! KUIN KUU-UKKO!!!! Onneksi on myös yö, voin vaan mennä nukkumaan ja olla hulluuntumatta (aamulla).

Ei mulla muuta : D

p.s. Sulla ei ollu mitään syytä olla katsomatta itteäs. Olit hyvä. No yksi ainoa kohta missä olisin sanonu jotain, mutta todellakin - vain - yksi. 1.

"AIKA: 2.23 & kaikki hyvin"

VAROITUS: SISÄLTÄÄ RUAMJAITA - VÄHÄN

Huhhuh. Laitoin just sähköpostia, että poistakaa mut laulajien listasta. Ei voi mitään, itku pyrskähti.

Mut yhteinen sydän. Eli ikuisesti runkku x'D

(Lisäks sain taas vihdoin harjoiteltua vähän laulamista, yksin yössä. Eikä kehittyminen näytä loppuvan, hähää)

Sekin vaan, että koko ajan parempana tahtoisin yhä enemmän mennä konserttiin auttamaan. Mut olin mä kuin hyvä tahansa, mä en soi niiden kaa yhdessä jos en ole treeneissä. Eli voin unohtaa sen. Pitää unohtaa. Piti kans kieltää lähettämästä enää juamrai-pitoista sähköpostia, en ole oikeutettu eikä kuulu enää mulle.

Toinen juttu, mikä ei liity kuamraikuoroon eikä ole itkunkatkeraa.

Puhuin Teron kanssa tänään. No, facebookissa. Se oli melkein kuin mitään ei ois tapahtunu, Terolla vaan on vauva ja puheltiin kaikkea päivittävää kun ei oltu nähty pitkään aikaan. Oli valtavan huojentavaa puhua sille taas. Vielä kun pääsis bofferoimaan. Siis kunhan ensin korjaa ne miekat mitä on...

Kolmas, fyysinen olo on paras vähään aikaan, lukuunottamatta "pientä" hierontatarvetta. Oon jo jonkun aikaa kaivannut kunnon revittelyä, koko yön tanssibileet tai spontaani juoksulenkki yössä tai mielen- ja ruumiinvoimien äärirajoille puskemista* tai vaikka bofferointia niin että hiki roiskuu ja suonet puhkeaa!! Tai teatteria :). Ei tosin vielä oo tullu vastaan. Vähän verryttelin. Tää lattioiden luuttuaminen ja lakaiseminen ei ihan vastaa mun toiveita, ellen ole masokisti. Enkä puhu mitenkään kiltistä masokistista. MasokisMista?

Miksei voi sanoo "kiltista".

*lol oon ihan Karate Kid, Dragonball, Tengen Toppa Gurren Lagann ja Hajime no Ippo yhdistettynä. Lolololol

Kolmas silmä & Korva

Mm-mm, aahaaah! Ruamjai ei saanut pystiä, mutta paras kuoro se silti on!

Kello on kaksi, kammottavaksi ja minä haluan laulaa...

Yllättävää?

(On se siinä mielessä, että Hard Rock Hallelujahkin menisi (maaaaybe) kun se tulkittiin nyt niin siististi. Ehkä vähän vähemmän lilitystä.)

Mä oon tosin taas törppö. Mental Expo oli mielettömän hyvä, oikeasti ammattilaisjälkeä ellei parempaakin, enkä liioittele nyt pätkääkään. 

Uskomatonta miten nekin on kehittyny, lyseolaiset oi. Niin mut siis törppöyteen.

Menin kuokkimaan niiden enskarijuhliin, koska oli ikävä niitä... Tyhmäähän se oli, kun se oli niiden enskari. Siis Ensi-ilta! Mä kysyin heiltä, niin useilta kuin uskalsin, että voinko tulla mukaan eikä kukaan uskaltanu oikein kieltääkään kun mä hehkutin niitä niin, mutta olis mun pitäny ymmärtää. Laura sit kuiskasi vähän kahdentoista jälkeen, sillein vihjailevasti, mutta kiltisti. Ei pahalla. Ja mä uskon sen. 

Tuntuu vaan niin tyhmältä. Mut mulla oli ikävä. Nyt vielä enemmän ikävä lavalle, mikäli mahdollista... En kestä kun ei saa näytellä, ihan oikeasti. EN. KESTÄ. 

Ratkaisu: keskity teakin hakuihin. Vaihtoehtoisesti odota kesää tai lykkää sivaria vaikka siellä se olis kuinka odottamatonta. Kaikki on vaan vaikeeta, oli lomalla tai ei. Pitää tietää ja ajatella kaikkea mahdollista & mahdotonta. Pitää olla viisas, astua rohkeasti tahdon viitoittamalle tielle ja tajuta milloin pitää estää ottamasta sitä mitä haluaa. Pitää kestää etäisyys. Pitää kestää typeryys. PITÄISI uskaltaa ja olla tarpeeksi vahva

näyttääkseen tai sanoakseen kun on jokin vialla ja pitäisi tietää milloin ei saa olla

kuka on. Miksi. Miksi ei saa olla se mikä on. 

??????????

On niin seko olo. Samalla mielettömän iloinen kaikista tuntemistani uskomattomista ihmisistä, samalla vähän ylpeä siitä, että tiedän itse pystyväni samaan kunhan yritän, samalla kaipaan lähestulkoon joka ikistä poikaa ja tyttöä ja miestä ja naista joiden kanssa olen puhunut ja tuntenut, samalla vitun sekaisin ja väsynyt.

Vihaan näitä esteitäni, jotka sanoo että muita ei saa vähän järkyttää persoonallaan, kun on Pakko sanoa miltä tuntuu! Älä ole rehellinen siis suora, älä ole herkkä siis epäkypsä, kakara.

Lavalle. Itseni takia. 

Meen nukkumaan. Jos näkisin unta kauneudesta voimasta ilosta, jota näin tänäänkin kaikkialla, vaikka en saa siitä itse kiinni melkein millään. (Älä valita, tyhmä, sulla on vielä kaikki hyvin. Mites afrikkalaiset tsunamiuhrit yms.) Noniin. Nyt. Nukkukaa hyvin.

"Paula Vaisuniemi"

Huomenta.

Näin tuossa yöllä ainakin kolme unta pääsykokeista. Yksi oli tosin tanssikoe ja toisessa oli Ruamjai enkä minä... Niin, en päässy Nätyyn. F****uck that. Mulla n'ai pas des regrets. Mutta no, ehkä mä nyt yhden päivän "shokkihoidon" jälkeen jaksan keskittyä toisiin kouluihin, mm. Teak (vieläkään ei ole edes se Anton Tsehovin Vanja-eno edes lainassa) ja Kokkolan teatteri-ilmaisun ohjaajan linja :) Tietysti myös Niittylahden Väkivahva ja Lahden kansanopisto.

Ahh. Venyttely tekee hyvää. Tajusin kans, että pitää olla tietoinen niistä kohdista mitä venyttelee, ei riitä jos vaan laskee sekunteja ja ajattelee jotain muuta. Muutenkin kehon tiedostaminen itsessään - rauhassa ja tositarkoituksella - on jo tietynkaltaista jumppaa. ...Joo tästä ei tule kuntoilublogi.

Taustalla muuten soi radio ja joku suomalainen aikuinen nainen. Hiljaisella. Se on vähän se munkin olo. Hah, Hah, munkin!

Nyt meen! Tuolla huutaa joku korealainen vammapotilas, viimeks kun olin tässä niin palohälyttimet soi... Se tosin oli vaan testidrive, taas.

(EiMu) Yön Rakastavat Spagettiraajat

EiMu, siis Ei Musiikkia. Se ehkä selventää.

Huuuuuuhh. Yövuoroa tekemässä täällä Venäjän laitamilla, en Punkaharju.

Arvatkaa! Ruamjai meni F-I-N-A-A-L-i-IIN! Mä olin niin järjestäny päivän siten, että pääsen just hyvissä ajoin bussilla tänne sivariin ja kerkeen hoitaa kaikki pienemmät jutut (esim. syödä) ja tarkistaa millä telkkarilla mä voin katsoa kello seitsemän yleä eli SPK:ta. Minähän olen niin varmana etten edes yhtä kertaa katso, menikö niitä busseja lauantaina Savonlinnasta yhtään minnekään, varsinkaan kun sivarikaverit sanoo että ei mene.

Joten päädyn lopulta Savonlinnaan pitkän ja tylsän bussimatkan jälkeen, joka kaiken lisäksi ei tee hyvää mun lonkalle, vain ymmärtääkseni, että jumissa. Savonlinnassa. Vvoihan. Onneksi on kännykkä. Saan selville että juna kulkee, mutta juna on hyvin myöhäiseen aikaan liikenteessä, kahtakymmentä vaille seitsemän... Kävelen siis ympäri Savista (yay, sightseeing!) mielettömän vihaisena itselleni, törppö saatanan tyhmä idiootti! Tapahtui mm. pään iskeminen sei- pylvääseen. Yritin keksiä tunnin ajan miten saisin liftattua tännepäin, repisinkö vaikka ilmaislehdistä kirjaimia ja pistäisin ne jotain, vaikka mun kuorokansiota vasten emmätiiä syljellä?

Oli kriisi! Eka kerta kun voisin katsoa mun kuoroa telkkarista livenä ja eka kerta kun muistaisin sen varmana: kaikki Suomen Paras Kuoro-ohjelman edelliset jaksot vaan unohtui katsoa silloin kun ne tuli, vaikka olisin täydellisen helposti voinut...

No, lopulta rauhoituin teatterin vessassa ja ostin grillistä hranskalaiset. Ja lähdin junalla (4e). Venyttelin hiukan ja lähdin juoksemaan sen verran hyvin kuin pystyin 25 kg reppu selässä ja liikaa tarpeettomia vaatteita niskassa, Ei-Todellakaan-Juoksemiseen-Tarkoitetut saapaskengät jalassa. Kello noin seitsemän.

Mutta minä tein sen..! Neljäkymmentä minuuttia hinkumista ja puolimetrisessä hangessa tarpomista (Ah, keskellä Punkaharjun upeita maisemia) juoksen sisään ja vaatteita vähentämättä telkkari auki! Ei Suomi-tv! Noin! Ja kaks muuta kuoroa on just lopettanut oman laulunsa, tuomarit jotain tuomaroi, ja RUAMJAI juonnetaan sisään!

Oooh. Ne laulo niin upeesti. Ja kaikki ne nyanssit, eleissä ja tunnelmassa, kaikki pienet omituisuudet ja se kuinka kuuli että ne on taas kehittyny laulussa. Ja Siiri riveissä mukana! Varmaan hätävara, mutta ei sillä väliä! Ollin upea sovitus, viikossa tehty (hehe, siellä oli myös mun idea mukana).

Kaikki se hillitön yritys päästä kuulemaan kuinka Runkut voittaa JA NE TEKI SEN. Uskomatonta. Limaista, mutta maukasta. Ne teki sen. Ne on finaalissa, vastassa kaksi muuta parasta kahdestatoista kuorosta, ihan mun omasta mielestänikin! Ei enää ees väliä voittaako ne. Mutta ne voittaa.

Yes, yes yes. Vähän tekstareita kuorolaisille, syömään pari leipää ja pikatorkut ennen yövuoroa. Sanon yötä eräälle ja saan yllättyä. Sydäntä lämmittää. Reidet ja hartiat on kipeää hyytelöä, mutta nyt mä jaksan tän yön. 

"Myönnettävä se on"

Että jos ei osaa koodata niin käytä Georgiaa.

ILOA.

Ensimmäinen blogini, ensimmäisen blogini avausteksti.

Ooooh.

Hyvää päivää. Tänään olen wofianthai, jos nyt kirjoitin sen oikein. Koska: Eilen meni asiat hyvin, vaikka pelkäsin, että selkäytimeeni rakennettu halu yrittää aina vain yhä enemmän johtaisi kertakaikkiseen romahtamiseen ja raivoon. Mutta ei vaineskaan. Muhahaha.  

Se on jotain ulkomaalaista kieltä, opin sen 

toissapäivänä Punkaharjulla vieressä istuvalta. (en tiedä nimeä, joku iloinen veijari)

Päätin kokeilla, että kirjoitan aina näiden kirjoitusten otsikoks senhetkisen tilanteen "artistin". Eli jos soi joku biisi, niin sen artisti. Jos ei soi biisiä, niin sen tunnelman, mikä siellä "soi", sen "artisti". Esimerkki: kirjoitan vaikka läppärillä jotain murheiden vuodattamis-tekstiä ja pari ihmistä puhuu vieressä jotain equadorilaisista muurahaisista, niin sanon vaikka että Banaani. Koska ne keskustelijat hämmentää omaa tilaani. En tiiä, kasvatetaanko Equadorissa banaaneja, mutta minä sanon silti että Banaani. ...Koitan saada sen tunnelman siihen vähän tarkemmin. 

  Nyt soi IKI-IKI-Ikimuistoinen biisi, joka soi PROTULLA 2009! Upeaihanauskomatonnostalgiafiilis. "mut sä tuskin muistat edes mun nimeä... tuskin muistat sen..." Oli pakko sanoa.

Mulla on tosi hyvä olo myös, koska olin erään kauniin kanssa, vaikka vain eilisen ajan. Myös, koska Nätyn pääsykoevaihe numero 1, keskiviikkona 30.3. meni paremmin kuin uskoin. Nyt odotellaan kirjettä, joka sanoo (uskoisin) että pääset jatkoon, tokaan vaiheeseen! Vaisto sanoo samaa kuin juuri, kun olin saanut tanssittua ja  päästyä raadin edestä pukuhuoneeseen. Silloin vaisto sanoi, että jatkossa ollaan. Ja sille päivällehän se merkitsi juuri sitä. Olin nimittäin välikarsintojen hetkessä. hoHOO!

Eiköhän tää ollut tässä. Toivotaan, että saan tätä kirjoitettua useamminkin kuin vain vierailuillani Jyväskylässä, kotona. Koska nyt kun kirjoitan tätä tajuan, että täällä voi Ilmaista Itseään. Lempipuuhaani.