Harvinaisen aktiivinen kurkkutulehdus(?)-päivä

Herätys klo 5.40... 

Kamat oli jo kasassa, jes. Kerrankin : p 

Puoli seittemältä menin kävelemään matkakeskukselle,

vähän hämilläni siitä, etten ollutkaan kuumeen kosteissa kourissa

elisiis hiestä märissä. Kourissa. Kiurossa. Rou-kissa.

Viimeiset kaks tai kolme päivää oli mennyt jotenkin

ihmeellisen hitaasti, kun takaraivossa jyskytti

Lahden musiikkiteatterin pääsykokeet ja se, että

ne kokeet on ihan pian ihan just. 

Siihen kun vielä lisäs sen tosi yllättävän

-hahahahhähähähääh- kurkkukivun, joka lopulta esti

mua laulamasta puolta mun tavallisesta äänialasta...

Näin ollen joku saattoi havaita, että olin pienissä

paiseissa.

Mutta no. Tänään sai kuitenkin tehdä kaikkensa,

jossain määrin olla välittämättä vammoistaan

ja vain ilmaista niin hienosti ja aidosti 

kuin osasi. 

Se on aina kivaa, ainakin kun itsestäni on

kyse. On kivaa, kun ei tarvitse varoa

repivänsä omia lihaksiaan tai jänteitään,

koska ne kyllä paranee seuraavaan

hommaan mihin niiden tarvitsee parantua.

Mohmohmohmoh. Moh!

Ja oli yllättävän rentoa. Musta on kai

vihdoin tulossa kunnon esiintyjä, semmoinen

joka tietää mitä osaa ja pystyy tehdä ja luottaa

siihen kaikkeen. 

Ja siis tosiaan, yllättävää miten 

hyvässä kunnossa, köhköh, olenkaan

näin lähtökohtaisesti teoreettisesti

raskaan päivän jälkeen.

Yks yllättävä tekijä kans - no okei kaks mutta 

sitä toista en sano koska not relevant - 

siellä kokeissa oli yks Linda olikosenyt Hämäläinen,

joka näytti 95% Neidiltä..! Oli tosi hassua,

koska siinä vähän kuin näki, miltä se olis

näyttäny jos se ois antanu hiustensa blondiutua.

Vielä siistimpää oli se, miten sekin oli hiton

hyvä laulamaan! Sillä oli vähintäänkin todella vahva ääni,

siis semmoinen kantava.

Siis miten voi olla niin monella tavalla samanlainen,

ehkä lukuunottamatta persoonaa. (en tutustunu

siihen kiireessä tarkemmin, enkä välttämättä halunnu)

Kun pari kertaa oon nähny joitakin ihmisiä,

jotka näyttää todella paljon joltakulta

tutulta muttei ole se, mutta silti on todella

monelta osalta samanlainen sen toisen kanssa...

Kuinka paljon toisen ulkomuodosta

voi päätellä sen persoonasta tai taidoista?

Ja...

Hitsi.

Oon oppinu ehkä elämään tän kanssa,

mutta, ei mun kannattais enää?

Ajatella Neitiä niin paljon?

Silti, tuntuu että pitäis.

Se vaikutti muhun niin suuresti,

mä en koskaan lakkaa arvostamasta

sitä. 

Tosin, "arvostaminen" on vähän liian laimea

sana. Ja vähän väärä.

eym, nukkumaan.

Bonobo on kaunista.

 Samoin Simply Red.
Kummatkin ovat siis yhtyeitä. Musikanttheja.

Mua vähän jännittää. Ei huomenna laulaminen,
ei eilen laulaminen, mutta tiistaina
saapuvan tiedon tärkeys.

"Oi, miss' on oma sopukkani,
hämäräisempi koloni,
valoisampi pihani,
lämmin petini pehmeä?

Liekö tuo kulmilla kujien,
päällä kivikatujen,
vaiko saleissa saarnioiden,
sylissä metsän oksien.

Vaiko vetten lainehisten,
meren sinisen tyrskyävän,
päällä vaahtopäiden roihuvien,
alla taivaan kipinöivien tähtien?"

Tota. On tullu kuunneltua vähän kalevalan
mittaa. Siis juma!
Oli hetkiä, jolloin olin hieman
hiilloksella, kun Raili (ihana Raili)
pyysi tekstarilla mua laulamaan

niiden Afro-kullervossa, kun
heidän oma kuoronsa ei jostain
syystä vielä päässyt paikalle.
Juuri sillä hetkellä, kun

olin palaamassa Helsingistä
Teatterikorkean pääsykokeista
ihan sikaväsyneenä ja just
tyytyväisenä nukahtamassa.

Mutta. Ja tällä kertaa tää
yllätti mut, mutta lyseolaisten
ja etenkin Railin kanssa taiteilu
on mahtavaa. Mulle

tuli ekaa kertaa pitkään aikaan
se sama tunne, mikä oli Ryöstettyä
Kieltä tehtäessä - siis elämäni ensimmäistä
näytelmää. Se yhteishenki,

se elämän määrä ja Railin
uskomattomia maisemia maalaavat
puheet, se aika ja huomion määrä
minkä Raili antaa jokaiselle näyttelijälle.

Mutta hitto, kyllä väsyttää.
Menenpä nukkumaan,
tiistai eli kirjekuori mielessäni.
MÄPÄÄSENSINNEVIELÄ

Joku kaunis balladi soi taustalla

Vitsit, veri kiehuu mutta mun pitäis levätä tää nuha pois.

Siis ei juma, viime aikoina mä oon ollu

niin liekeissä, että ärsyttää kun keho ei pysy

perässä.

Heti kun yrittää aktivoitua fyysisesti tai sydän alkaa pumpata

vähän lepotahtia lujempaa niin yskittää.

krääh.

Mut no, tää menee nopeesti ohi. 

Jos tajuan levätä :P

Mä oon kyllä niin oudossa tilanteessa, poislukien

tuo hullunkiilto sielussa.

Tän kevään jälkeen mä lähen asumaan

yksin, opiskellen jossain toisessa kaupungissa.

Mulle tulee läjä uusia ystäviä, mä saan elää

niinkuin vaan päätän. (rahan rajoissa joojoo)

Eikä varsinaisesti pelota, vieläkään.

Mä vaan toivon että aikaa on vielä tarpeeks

kaikkeen tänkeväiseen- ja kesäiseen

ylityötahtimaiseen harrasteluun.

Vitsit.

Kaiken tän lisäks nimittäin haluaisin

taistelulajeja harjoittaa.

Noh, eiköhän sen korvaa mun teatterikorkeen

ennakkotehtävät. Ainakin yksi niistä ;D

Sen nimeksi voisi tulla vaikka Mahti.

...

Eeeei, kauhee nimi! Jotain vähemmän tyylitöntä,

mutta ehkä silti mahtipontista!

...katsotaan.

Eräs idoli on myös tulossa viikonlopuks 

tänne jykylään, mutta mä 

veikkaan että se tahtoo olla 

toisten ystäviensä seurassa.

En tiiä. 

Mut ehkä on ihan hyvä antaa

sekä itseni että hänenkin levätä.

Jos niin haluaa.

GW, No mani, vapaa pääsy, keikka klo 23.30

WITSIT. Mä haluan oppia akrobatiaa!

Haluan ehkä myös mennä Eeron keikkaa kuuntelemaan,

vaikka pitääkin herätä jossain seitsemältä

huomenna.

Stressaannuttaa vähän, nykyään.

Työharjoittelu Huoniksella alkaa sujua. 

Big news? No ei, daa? 

daadidaa. Globally Wanted ja sen lisänäytökset.

Kävin tänään yhden viimeksimainitun katsomassa.

...Miksi, miksi oi miksi siellä ei ole tupa täynnä

joka ilta! 

Se on niin hienoooo.

On yksinkertaisesti väärin tuollaista taideteosta kohtaan,

että siellä ei käy todella paljon katsojia.

Ne on niin taitavia! Se musa vie niin mennessään ja 

kaikki mitä siellä tapahtuu on niin oudon

kiehtovaa, kaunista ja rumaa... ja häpeilemätöntä.

Äsh, menisinkö mä nyt sinne geiggaa kuuntelemaan.

Pitäis herätä viikonloppunakin treenaamaan ja huomenna

varsinkin. Mä periaatteessa haluan todella

kuulla millaista musaa yhden näyttelemäni näytelmän

ohjaaja tekee/soittaa, eikä tuo ohjaaja/näyttelijäsuhde

ja siitä syntynyt kiinnostus taitavan ihmisen luonnetta kohtaan

ole oikeastaan se oikeasti kiinnostava juttu.

Ihan vaan... mä haluan käydä yössä. Se maksaa maksimisssaan

kaksi euroa. mutku

pari viime kertaa kun on menny kaupungille ilman kaveria,

niin on vaan ollu tosi tylsää tai masentavaa.

Tää meni taas tähän asioiden pyörittelemiseen

kunnes ei osaa enää päättää mistään mitään.

Mutta mä koen asioiden pohtimisen tosi

tärkeäks, se antaa varmuutta että mun päätös on oikea.

Ja nää mun kirjoitukset on nykyään kaikki 

tosi epäselkeitä, tai siis kon- koks- mitälie, kuka näitä jaksaa lukea?

Aluks ei oo paljookaan sanottavaa,

mut sitten en oikein pysty lopettamaan

uusien asioiden sanomista :P

Puh. Mä oon vähän rakkaudennälkäinen.

Ennen olin vaan kiimainen. ärr.

pörr. hmh.

Tällä kertaa näin. Puolentoista viikon päästä

ensi-ilta. ehkä se vie ajatuksia pois sieltä,

missä ne ei auta mua pääsykokeiden tai tulevaisuuden suhteen.

Suu Auki-moodi

Hjohoho.

Kyllä sunnuntai oli kivoimpia päiviä vähään aikaan. 

Heräsin lähes aikaisin, kuuntelin hyvää musiikkia pitkään, sain tehtyä tärkeitä 

jutskia ajoissa, kävin katsomassa hienonhienon näytelmän nimeltään Meganin tarina, köh köh.

Päivä oli kaanis ja aarinkoonen, mustakin tuntui siltä! Oi kevät.

Eilen sain kovaa kritiikkiä siitä, etten laulanut niinkuin en koskaan ennen ole.

Treenasin niin hyvin kuin pystyin mielikuvaharjoituksilla ja aukomalla suuta, 

kuvitellen siihen päälle kaiken mitä kappaleen kuluessa pitäisi tehdä

ÄäääääääÄ.

Mutta tänään oli sitten iloista, kun ohjaaja kehui ihan mahrottomasti

kuinka hyvin sitä ääntä nyt tuli. 

Ihan jännä sinänsä, koska jos ei olis just viime lauantaina ollu

Krampin aikatosijees-kurssia Complete Vocal Techniquesta, en

olis ehkä koskaan tajunnu, mihin se ohjaaja pyrki kun

jankkas niin kauan siitä suun avaamisesta... Nyt siis tajusin, että

se todella kannattaa, avaa vaan niin paljon kuin mahdollista

niin Äääääkin kuulostaa hjuvalta.

Phuh. Nyt pitäis vaan pitää tahtia yllä, koska kiire vaan kovenee tästä eteenpäin

ja mun ei auta tuhlata hetkeäkään, kiäks.

Tättärää töttöröö!

ANONYYMI, eli laiska taiteilija

Tekee mieli kirjoittaa, mutten tiedä mitä.

Toisten blogien lukeminen innostaa kirjoittamaan itsekin. :)

...

Mikä se on, kun venyy, mutta ei pauku? Mikä on vikana,

kun on väkevä, muttei jaksa mitään?

...

Mikä on se, mikä on minun sisällä? Siis jos en jo ole siinä?

Voinko olla sisälläni, jos huomaan tarkastelevani sitä? 

Mikä on se, joka saa meidät liikkumaan? 

Aivojen kemialliset viestit? Vietit, evoluution päämäärä?

Elektronien liike, fysiikan lait, matemaattiset kaavat?

Tahto? Tunne? 

Mitä ne edes ovat?

Kaikki niin käsittämätöntä. Siksi se kai kiehtookin.

Mutta nyt pari viime viikkoa on mennyt tehokkaasti juuri tuollaiseen pohdiskeluun,

vaikka ajattelin jo vuosikausia sitten ajatelleeni tuollaiset pohdiskelut loppuun.

Nyt pitäisi olla tekemässä pohjaa tulevalle, pitäisi pitäisi.

Jotenkin on vaan niin paljon helpompaa antaa itsekkyyteni ja vaistojeni viedä,

olla välittämättä muusta kuin mikä on itselle tällä hetkellä tärkeää 

tai miellyttävää.

Opin sivarin aikana huomaamaan omat tarpeeni (lue: olemaan itsekäs), mutta

nyt, kun oikeasti ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni 

todella annan itselleni aikaa, tuntuu väärältä olla niinkuin haluan olla.

Ihan kuin olisin ollut oikeammassa - vasemmammassa haha? - tai viisaampi silloin pienenä, kokemattomana 

ja jatkuvasti itseään soimaavana... jonakin, joka tunsi 

vain velvollisuudentuntoa ja halua pelastaa kaikki kärsivät.

Halusin sysätä kaiken itsekkyyteni pois jalouteni tieltä

ja vaikka kuolla uhrautuen rakastamani elämän puolesta.

Hassua sinänsä: juuri tuolloin itselläni ei ollut kauheasti elämää.

Enkä ollut vähääkään itsekäs. Noh, en niin itsekäs kuin kerroin itselleni.

Olin suorastaan paha, jos ajattelin vähänkin aikaa omia halujani.

Kuinka olisin silloin ollut yhtään viisaampi? Tai edes yhtä viisas kuin nyt?

Yksi asia on varma: tässä ikuisessa kaaoksessa jota todellisuudeksi kutsutaan,

olen aina kuunnellut vaistojani, yrittänyt olla rehellinen itselleni.

Ilman sitä ehkä olisinkin aivan hukassa.

Hyviä öitä, kaikki, kaikkeus.

God, are you theeere are you theeeere are you there...

Vielä loppukevennys Sauli Yksjärveltä, feat. facebook:

*Kynäks. Ota tavaksi KÄYTTÖKYNÄ. kynäks kynäks kynäks käyttökynä käyttökynä, viisi hyvää syytä ottaa tavaks kynäks: 1. Kynä osuu hyvin käteen.....*

Hällä on synttärit

Olisinpa älykäs ja kirjoittaisin näitä joskus järkevämpään aikaan...

Noh, tuleepahan lukijoille ainakin tarpeeksi haasteellista tulkittavaa :P

Hmm.

Näin tosi aidontuntuista lentämisunta viime yönä! 

Jossa tappelin Vriskaa vastaan. Jostain syystä niissä unissa,

missä mä lennän tapahtuu myös intensiivisiä taistelukohtauksia, 

enemmän tai vähemmän. 

Näin myös vahvasti homoeroottisesti sävyttyneen unen. 

Tai sit se oli vaan tosi TOSI miehinen uni.........?

No siis, siinä oli tää ihme tammikoivu kaunista poutataivasta vasten,

ja siinä oli joku sininen haltia-entti joka oli

alasti, mutta ilman sukuelimiä tai jotain?

Heti kun huomasin tämän kriittisen eron humanoidirotujen

välillä, sillä alkoi kasvaa, eikun versoa, joku tappi.

Sillein tyylipuhtaasti noin kolmekymmentä astetta vaakatasosta ylöspäin.

Kannattaakohan tätä kertoa loppuun :D

Se tyyppi puhui jonkun samankaltaisen kanssa,

tosin sen läsnäolosta ei ollu juuri muita todisteita kuin sen

ääni (se oli miespuolinen. sikäli kuin niitä semmoiseksi kutsuttiin?)

Mut ilmeisesti se puhe aiheutti siinä toisessa jotain,

(oli tässä vaiheessa kiivennyt siihen ihme tammikoivuun)

ja siis, se sen öh erektio ilmeisesti kasvatti siihen puuhun 

uuden oksan. Se niinku istui paikassa, missä ei 

oikeestaan ollu mitään, nojasi siihen puuhun 

kaikin puolin ilmassa vitsit tää on kömpelösti kerrottu...

siis ilmassa, jossa se oli ollut melkein heti tämän unen alettua.

Unikin oli häikäisevän pitkä, jotain kymmenen sekuntia.

Pointtina lähinnä tää outous, se tappi oli lopulta semmoinen 

muhkea oksa, joka oli kolmesti puhjennut kauniin oranssiin

 pallokukkaan ja jatkanut sitten kasvamistaan. 

Ja se tyyppi oli jotenkin tosi oudon ilmeetön, ihme pokerface.

Vaikka ei se mitään piilotellu?

Joo, se oli outo. And now for something completely different!

Tänään katoin kaikkien mun mahdollisien tulevien opistojen

hakuohjeita ja ennakkotehtäviä -
niistä tulee aina niin kipinöivän innokas olo. En tiiä mikä siinä on,

varmaan se odotus, että pääsee/joutuu kohta olemaan

tosissaan siinä jutussa, mikä oikeasti tuntuu omalta.

Kun haluaa niin kovasti päästä sinne sisään,

lukee niitä esittelyitä ja tuntee sen samanhenkisyyden 

ja sen, että noilta voi oppia, sinne pääsemällä suorastaan
sinetöi kohtalonsa niin, että oppii kaikkea sitä,
mitä on jo niin pitkään tuntunut puuttuvan omista "välineistään".
Että jos (ja kun) pääsen tuonne, voin oikeasti
näytellä ammattilaisena, varmuudella.
Ei tarvitse luottaa pelkkään vaistoon, sekin on niin ailahteleva.

Taiteilijat on hulluja. Vain todella onnekkaat ja

todella paljon työtä tekevät näyttelijät voi oikeasti

elää sillä, mitä haluaa tehdä. Senkin jälkeen 

on iso riski tuhota se into ja aitous yksinkertaisesti sillä, 

että siitä tulee työtä, sillä kun sitä pitää vaan tehdä ja tehdä 

eikä saa

lopettaa.

Niin. Sen kaiken tietää ja silti se vaan vetää niinkuin magneetti.

Tai ennemmin aurinko, tahtoo vaan lähemmäs sitä loistetta,

sitä unelmaa ja lämpöä.

Työ on työtä, eikä se siitä miksikään muutu, mutta.

Sen eteen on kai valmis tekemään vielä enemmän töitä, 

jotta siitä tulee joku päivä se unelmatyö,

leikkiä vaan joka päivä. Elää ilman pelkoa

riittämättömyydestä tai väsymisestä. Pelon pelosta.

No tuon viimeisen varmaan karkoittaa tekeminen yleensä,

ei tarvi sitä varten olla täydellinen jobi.

Niin, ja: 

Paljon, Paljon,  paljon onnea Saaralle. 

(/Puutulle/Caavalle(-palle?))

Jotenkin älytön se numero, 24... siis, häh?

Ja just tämmöset bloggaukset joko häivyttää mun loputkin lukijat ikiajoiksi tiehensä

TAI just näistä mun suuri matka maineeseen alkaa :DDD

Jotain mitä olin aikeissa sanoa mutta joka muuttui joksikin toiseksi ennen kuin muistin mikä se ensimmäinen oli...

Miks on aina semmonen halu

tehdä enemmän kuin mitä kerkeää?

-varmaan koska käyttää liikaa aikaa koneella sdgdsjgh-

Eikö vois olla aikaa erikseen jokaista asiaa varten, minkä haluaa saada 

vapaaehtoisesti valmiiksi? Nyt iskee oikeesti se, miten paljon tuo 

sivarissa vietetty aika on vammauttanu mua näyttelijänä...

 Mä en uskalla enää, niin hyvin, 

antaa impulssille valtaa. Mun keho ei tee 

vapaasti sitä, mitä mä yritän

tuoda julki. Se pelkää olevansa karrikatyyrinen 

(onko toi yhdellä vai kahdella ärrällä?) 

ja sen takia lukkiutuu johonkin jo opittuun, ja 

mitäs muuta sellaisesta tulee kuin 

muotin mukaista.

Vuosi kunnolla näyttelemättä, harjoittelematta varmaan

 tekee kelle tahansa sen.

En kai mä vaan kiirehdi? Siis että joululomasta 

ei ole kauhean pitkä aika vielä... just päivä 

ennen jouluahan sivari loppui. Jos tää jäykkyys 

ja turhaantuminen itseen johtuu vaan siitä, 

ettei mikään projekti oo vielä kunnolla edes alkanut?

Kun tää kevät on hiton tärkeä. 

 Mä tahdon olla valmis.

Paitsi että stressaaminen monesti kääntää 

kaikki edut päinvastaisiks.

Tällä kertaa mä sentään tiedän paljon enemmän,  kaikesta.

Ja oon itsenäisempi. 

Kun vaan löytyis se varmuus.

Hm.

Mulla oli joku ajatus tossa toissailtana,

että tästä mun pitää kertoa armaille lukijoilleni... hm, mikähän se oli?

Noh, olen armaista lukiokollegoistani ihan 

sikaylpeä, sen ainakin sanon!

Eilen oli mahtavan kuuloinen protesti 

mammutti-/suur-/jättilukioita vastaan, 

satoja nykyisiä entisiä lyseolaisia ja muidenkin 

lukioiden oppilaita protestoi! 

Vielä jäi vaivaamaan, että miksi 

minä en tiennyt tästä... En haluais sanoa 

että oon laiska koska se saattaa olla totta. :P.

Toisaalta jätin naamakirjan huomiotta monta päivää. hmhm.

Ehkä siinä on jotain hyvääkin. Kaikessa on.

Joo mut, nyt on ihan pakko yrittää ängetä sänkyyn,

kello on: 1H4N L11K44.

P.S. Kaipaan kaikkia kavereita ystäviä. Toivottavasti 

näemme kaikki joskus, mielellään lähi...kuukausina.

Just swimmin' in the brain

Hhhaaaaah. Ooohhhhhh, jeahhs.

Että laulaminen on joskus maailman paras juttu.

Ja erittäin kova juttu oli kans se kun joskus lokakuussa aloin maksamaan Singing Zonelle kuukausittain

ihan hullun hyvästä treeniohjelmasta.

Periaatteessa se ei opettanu mulle mitään uutta. Muuta kuin, että osaan laulaa ja sen, 

mikä on tehny mun äänestä sen verran hyvän kuin se nyt on.

Uncover'd be my larynx,
the twitching has ceased, since

aware did me head bring to self-esteem.

Ihan oikeesti mielettömän hyvä juttu se.

Alan ehkä kans tykkäämään U2:sta, With or Without you oli kyllä huimasti

parempi kuin mun syntymävuoden ja -päivän hittibiisi: Bon Jovin Blaze of Glory :P

Iloinen olo. Ehkä eilinen oli tosiaan hyvä viettää pelkästään lokoilupäivänä,
en jaksanu MITÄÄN.
Nyt jaksan. Ha-HAA! Itsestäänselvyyksiä.

Mutta kun on niin kivaa! Joka kerta kun huomaan, että osaankin laulaa, mulle tulee

semmonen itsevarmuus/itsetyytyväisyyspuuska ja kaikki tylsä näyttää jännältä.

Eilisen Pasilaa siteeratakseni... "Ai EI JÄNNÄÄ"

...

Ja äsken näin videon Amerikan uudesta laista...

kylläpäs on elämä jännää, kun poliisit pidättää julkisella paikalla tanssimisesta.

Eikä ollu mitään riehumista, yks pari vaan keinu keskenään: kahleisiin.

Kyllä voi mieliala nopeesti vaihtua.

...Oikeastaan ei tuo saa mua kauheesti masentumaan. Ainakaan vielä.

höh. Meen kauppaan.

En nähny Pretty Womania...

...Mutta The Holidayn näin.

Pihhuh.

Mun tunteet on tukevoitunu tai jotain, oon (ilmeisesti) aivan yhtä herkkä kuin ennenkin, mutta en silti aivan kristallinhauras.

Kunhan kerran päivässä törmään johonkin lämpimään, ihastuttavaan johonkin. Musiikkiin tai valokuvaan tai muistoon tai sanaan tai johonkin, joka stimuloi mun aivokuorta kunnolla. Sitten on aika väistämättä edessä vähän pillittämistä.

Mut tukevoituminen, eli ero tähän hetkeen ja hetkeen kuus kuukautta sitten on se, että nyt pystyn valita ajan/paikan missä rupeen pillittää tai pillitänkö ollenkaan. Osaan ottaa tunteeni käsittelyyn sisälläni, ilman ilmaisua.

Ennen siis musta tuntui lähinnä, että jos en sitä jotenkin näytä niin en sitä myöskään tunne.

Se tuntui jotenkin tyhmältä.

Joten näytin ehkä vähän tyhmältä. höhö.

The Holiday siis oli sellainen elokuva, jossa kaksi naista vaihtaa toistensa taloja kahdeksi viikoksi päästäkseen eroamisestaan yli ja päätyvät lopulta löytämään elämänsä rakkauden sieltä täysin uudesta paikasta täysin yllätyksen kautta. Mutta se, mikä siinä teki vaikutuksen, ei ollut edes hyvä näytteleminen (eikä välillä aika kliseinen tunnelmabiisin sijoitus), vaan se, että siinä elokuvassa näytettiin mun tunteet neljän eri ihmisen kautta... ja ehkä yhden tietyn tunteitakin. Mä katsoin sitä aika antaumuksella, ja sillä asenteella että tossa olen mä. :P

Se oli kivaa, vaikkakin vähän vedet silmissä. Musta on muutaman viikon ajan tuntunut, että mun tunteet on jotenkin piilossa multa itseltäni. Ehkä tahdoin vaan levätä, ehkä en vaan tajunnut että oon muuttunu hieman.

Ehkä en halunnut hyväksyä että oon muuttunut..

Mutta toisaalta, nyt kun sen hyväksyn, huomaan etten oikeastaan ole "muuttunut".

Ennemmin vain löysin jotain itsestäni, en vanhaa vaan uutta. Sellaista mitä osa musta on halunnu löytää.

hm.

Laulaminen on aika kivaa. Kun vaan harjoittelisin vielä kunnolla, voisin olla hullun hyvä. :::V

ELÄMÄ alkaa kohta. Kevät tulee olemaan raskas mutta myös tavattoman kevyt.

Baila! el Bombero!

Ja lanteet keinuuuu...

W00t mikä fiilis! On hieno olo! Olen taas kotosalla tanssittuani neljä tuntia Popparissa El Yoyon 

pomppivat pavut-tahtiin, tulevaisuus näyttää kerta kaikkiaan 

valoisalta kaikkine yllätyksineen ja jännäilyn aiheineen.

Ja ihmiset oli tänään muuallakin kuin kiinni kompjuutereissa.

Koti tuntuu kodilta eikä vaan sohvalta, jossa voi levätä kolme minuuttia eli melkein saa pulssinsa tasaiseksi ennen toista helvetillistä maratonia idioottihiekalla, joka ei osaa päättää, ollako hiekkaa vai mutaa.

Jos olisin kristitty mielessäni, siunaisin tätä taloa. Voisin muutenkin siunata. Aamen.

Muuten, eka kerta kun menin Poppariin yksin ja lähdin onnellisena. Näin Eevaa ja Iinaa ja Leilaa ja jopa Siiriä, tanssitutustuin yhteen johonkuhun, en ees tiedä nimeä :D

Voe taevas. Pelkkiä naisia... no puhuin mä kahden miehenkin kanssa, kaks riviä. Iinan kanssa halailtiin ja höpötettiin jo ehkä sivun verran. Ho ho.

Ai jai jai! Mä meen takaaasin Kuamraaaihin piu pau zam zam bumtsibum! 

Iina oli ihan onneissaan kun kyselin josko mut vielä hyväksytään runkkujen sisäpiiriin.

Kuten myös! 

Ensi keväänä Bratislavaan kuorokisoihin, mä oon ilmeisesti pääasiassa 

auttamassa kuoron tenoreita. Jännä. Jännää on se, 

että Ruamjaissa yleensä on tenoreita.

Toinen jännä on se, että mä haluankin päästä sekä 

mahollisimman matalalle että mahollisimman korkealle;

suunnilleen koko lauluikäni ajan kuvittelin, että haluan vaan olla maailman mahtavin mörisijä.

Huh. Xanté on hyvää likööriä.

Ah. Tämmönen rakkausoksennus tällä kertaa. Hwiiii Jyväskylä on lurve! Vapaus on rauhaa ja rauha on rakkautta ja rakkaus on kaikki, ja tämä hölmö taidehippi rakastaa lähes kaikkea tällä hetkellä, varsinkin laulamista ja dankea ja omituista kyllä taistelulajeja, eikä enää kauan mee kunnes saa näytelläkin! NÄYTELLÄ AAAAAAAAAAAAAAAAAHAHHHA. 

Kertoa tarinoita, saada selvää maailman salaisuuksista, luoda omat maailmansa,

antaa tunteiden täyttää kehon joka sopen, riehua ja revitellä,

tutustua ihmisiin, hengittää sitä samaa hetkeä yleisön kanssa

ja olla luvallisesti hullu.

(btw, kehittelin tänä iltana ajatusta, että isotissiset naiset on avoimesti suurisydämisiä. Ei missään nimessä sulje pois yhtälöä pienemmät tissit = suuri/pieni/lämmin sydän. Ehkä suuri sydän kasvattaa tissejä, niinku kokonsa ja aktiivisuutensa takia, badum badom bagong. (Kiitos Iina ja Eeva. Eevalla ei oo kauheen isot.) Baila!)