Työhyvinvointia?

Yksi hillittömän vaikeita asioita täällä ja varmaan ihan kaikkialla on tämä

hitsin suomalainen "kylmyys" eli pysykohteliaastipoissatoisenasioista-ilmiö.

Eilen oli ensimmäinen kerta, kun tän laitoksen yksi tiukimmista ja... asiallisimmista työntekijöistä puhui

mulle ihmisenä, näki ja kuuli kuka mä olen. Tietenkään se ei puhunu mun henkilökohtaisista jutuista vaan patisti mua kun "täällä ei anneta minkäänlaisia lupia kenellekään". Eikä se tietenkään tajunnu -tätä ennen- että mä en tee mitään kantamatta siitä vastuuta loppuun asti.

Eilen mä sain kans tietää, miten tietyt hommat pitää tehdä ja tajusin, minkä järkyttävän ison pyllynreikäisen suon takia mä oon tehnyt työni "hitaasti". Mä tein perusteellisesti  ja tietämättä mitään niistä välineistä tai tavoista minne esim. lattialuutut viedään tai missä matot kuivataan tai miksi joitakin roskia ei koskaan viedä minnekään. EI JUMALAUUUUUTA!

Noh, nyt on ihan naurettavan helppoa. Ainakin joissakin (työ)asioissa.

Melkein oikeesti räjähdin itkuun kun meinasin tilittää niille mitä ne ei oo tehny kunnolla.

Ja huomasin, että minäkään en ole ollu heille kauhean lämmin... oonhan mä nauranu

ja yrittäny seurata heidän tiloja, vaikka eihän keneenkään nyt viikossa tutustu (ellei ole protuleirillä : x).

Mutta ne osaa olla niin painostavia. Melkein itsekin sorruin taipumaan tähän kummalliseen tapaan täällä, että ollaan niin mukavia, pinnallisesti. Ei tartuta siihen, mikä oikeasti vaivaa, vaan korvataan tunteita ja tavaroita halvalla.

Kunhan pääsen täältä, olen varmana taas aika roimasti väkevämpi.

- tai sitten vaan ihmisraunio öhöhöö.

Onneksi tänään on ollu kivaa. Pyöräilin ekaa kertaa Punkaharjun keskustaan, kun sain käyttää pyörää pitkästä aikaa. Tuli lähes se olo, mikä oli, kun olin pääsemässä pois Lapinjärveltä... Nyt viimeiset RHCP:t last.fm-radiosta ja teatteriharkkoihin. -----> yövuoro....

Eeppisyyden määrittelyä

Löysin ehkä sanan sille, mitä monesti oon miettiny. Kun

Jotenkin niin moni päivä ja hetki on nykyään täynnä eeppisyyttä :D. Se on sillein sopivan tyhmän hauska sana ja samalla kuitenkin osuvasti... "iso" tai jotain.

Se, miten joku maisema tulee näkyviin just sillä hetkellä kun oivallan jonkin ikuisuuskysymyksen pointin tai se, kun päässä soi musiikkia shufflella ja se ennustaa suunnilleen seuraavan tilanteen, mihin joudun.

Tai sitten mä vaan seuraan viettejäni niin luonnollisesti, että ajaudun alitajuntani viemänä sellaiseen tilanteeseen, jossa mun toiveet, pelot ja odotukset tapahtuu kaikki yhtä aikaa... värittelen maailmaa niinkuin mielin :P
Yksi eeppinen elämä kiitos!

p.s. tää on aika myöhässä, kuvitelkaa että tää teksti oli täällä jo viikkoa ennen...

Kommellusta och hämmästystä

Totaaa... millä logiikalla tää maailma toimii?

Välillä tuntuu oikeesti, että jotain, jota voisi nimittää kohtaloksi, olisikin olemassa. Eilen meni kapulat rattaisiin sanoisinko, erittäin kiitettävästi (arvosana 12+).

Olin siis herännyt kolmen tunnin unilta tuolla Jyväskylän kodissa, kun viime yö meni karaokessa laulaessa ja Ruman tanssilattialla (ja join ainoastaan yhden jägermeister-shotin; kohtuullisen ylpeä siitä).

Tuo viimeinen aamu kotona oli taas se ainoa, jolloin perhe oli "läsnä", vaikka oli kolme muutakin päivää jotka olisi voinut viettää esim. Carcassonnea rakentaessa. Koti on ihana.

Noh, Punkaharjulle päin, eli lippuja ostamaan. Käy ilmi, että lippu, jonka pitäisi olla kaikkivoipa, ei kata junabussin osuutta, joten pitää ottaa kaistapäisen pitkää reittiä kulkeva juna. Tässä välissä sitten, kun eräs idolini pyörii päässä - tietysti - ja olen jo aikaa sitten hyväksynyt, etten sitä näe pitkään aikaan, tapahtuu lähes juuri se, mitä romanttinen kalloni ja rintakehäni sisältö toivoo hiljaa sisällään: "Hän tulisi bussilla asemalle, ihan oikeasti vahingossa samaan aikaan ja tapahtuisi interventio ja saisin nauttia edes siitä, että näin hänet."

Olen siis juuri tullut pihalle raivoamaan tyhmiä lippuja eikä mikään mene niinkuin pitää, ja bussi tulee asemalle. Sieltä nousee joku reppu selässään ja näyttää aivan edellämainitulta henkilöltä, paitsi että huomaan noin kahden sekunnin päästä, että sydämeni hakkaa turhaan, kun Bussistanoussut on vain vanha kopio.

Noh, sitten ei voi mitään. Oli se mielenkiintoinen hetki, mutta mennään nyt näillä. Sivari on ehkä tehnyt mut vähän lujemmaksi. Ei yhtään vähemmän herkäksi, mutta niin, ymmärrätte?

Junassa: Konduktööri tulee heti kun juna lähtee liikkeelle ja kysyy lippuja. Minulla ei ole sivarikorttia. Öö. Käykö passi? Kuitit? Niissä on mun nimi, ne on kirjotettu viime tiistaina.. ai. No mulla on käteistä yksitoista euroo ja tilillä 6,52. *viaton katse* No *i***.

Pitää siis nousta Tampereella pois. Kännykästä on ihan näillä sekunneilla loppumassa akku, mutta saan kerrottua sivarin respaan, että tuli ongelmia ja olen valmis rangaistavaksi. Kaksi istuinta edessäpäin istuva mummo antaa kympin puhtaasta empatiasta. En kestä, itken, ihan vähän. Sitten pohditaan. Viisi minuuttia kulunut, saan lainaksi laturia. Soitan, soitan, soitan. Tekstiviesti siskolle, josko sinne pääsee, mutta siitä ei kuulu mitään (ei vieläkään. Mulla oli tosin koko ajan semmonen olo, että se ei ole edes lähimailla). Jani ja tanssipelaaja auttaa, saan yksityiskohtaista informaatiota Tampereen suunnitelluista liikennemahdollisuuksista: Kimppa.net - ei mitään, vr.fi - yksi juna lähtisi, jos kerkeän, maksaa rutosti, pitää siis lainata jos löydän kaverin. Bussit ei kulje.

Päädyn runofestivaaleille. Tykkään Tampereesta. Siellä siis Päivi, mielettömän hyvä ystävä, ihana ihminen, lainasi rahaa (enkä kerennyt junaan, joten olin yön Päivin luona :) Ja vietettiin loppupäivä mahtavassa leppoisuuden olotilassa, jollaista en ole vähään aikaan kokenut. Jääkaappimagneettirunoja, yllätysesiintyjiä, riehumistanssia ja rakastavia ihmisiä kaikkialla ympärillä. Lähes taivas. Ruoka vähän vähissä, mutta ei se edes liity asiaan. Tapaan muuten myös vihdoin Päivin poikaystävän, jota kohtaan olen kasvattanut mielenkiintoistumista. Hyvä sälli. P opettaa mulle pianoa ja kysyy mukavia. Ei oo muuttunu yhtään (:)

Sitten tadaa, lähden punkaharjulle. Nyt on tehty työt ja yötä on vielä mukavasti jäljellä. La Valse D'Amélie soi päässä.

Nykyään tuntuu, että joka päivä tapahtuu niin paljon, että yks viikko tuntuu vähintään kahdelta kuukaudelta. Mikä on aika ihmeellistä, koska viimeiset kaksi ja puoli vuotta on mennyt pelkästään tehdessä teatteria ja kuorolaulua ja elämistä, eikä se aina ole sitä aikaa nopeuttavaa juttustaputtusta.

Kuinka voi mahtua näin paljon tavaraa niin vähään aikaan? Aika katoaa jonnekin, mutta silti sitä on niin paljon.

Ai niin, halusin pistää tähän kuvia. Oon napsinut niitä aika paljon ja niistä muistuu taas lisää kerrottavaa, mutta tää pätkä on jo aika pitkä. heh heh.

p.s. "idoli" on vähän harhaanjohtava sana, ainakin tuossa kontekstissa missä sitä käytän. käytän kumminkin.

hei, hyviä öitä. make hugs, not hate.

Elämännälkä

Jömbötidöm. On outo olo.

Kohta tämäkin yövuoro takana, vihdoin. Sisäinen kelloni on jotenkin ekstra-herkkänä ja menee miten sattuu, välillä tuntuu että kahdessa minuutissa kerkeää kääntää koko Punkaharju ylösalaisin ja sitten on semmoinen koomaava tunne, kun aika ei kulje ja pää on turta tekemisestä. Ei tiedä pitäisikö syödä nälkään tai liikkua jotta veri kiertää, kun on jo syönyt ja liikkunut niin paljon, että ainoa järkevä vaihtoehto tuntuisi olevan lepo, mutkun tässä sekavuudessa ei erota omaa vireystilaa... Ja kun koko yön on soinut joku biisi, josta pitää tosi paljon, mutta aamulla on vaan ei enää pleaze!

Eikä saa edes laulaa, kun kaikki nukkuu.

Ai niin! Piti joskus kertoa yhdestä unesta, jonka näin. (Joo montakohan unta osaan kertoa ulkoa jota EN ole nähnyt...) Olin kuitenkin jossain ihme avaruusaluksessa, olevinaan. Ihmisten kanssa joita en elämässäni tunne. Me viistettiin aurinkoa, tai useampaa tosi läheltä, niin että se aurinko muuttui sellaiseks lastenanimaatiossa piirretyks, vähän kuin olis tehty Stopmotionilla värikkäästä paperista. Liekkejä purkautui ja muutama osuikin, mutta ne oli vaan vähän lämpimiä :)

Yhtäkkiä mä ja ehkä Inga oltiin sit kuun kamaralla. Siellä oli sellaista avaruuden kuollutta, kraatereita ja pölyä. Me löydettiin joku ihme kaivos, jossa oli kovasti alienmaista kristallipeltiä. Se oli jotenkin ainoa tapa päästä takas maan pinnalle. Mä olin yhtäkkiä Bart ja Inga oli jo suunnilleen matkalla maan pinnalle. Sitten ne kristallipeltijutut heräs henkiin! (ne oli tummanpunaisia, kiven näköisiä) Niistä tuli sellainen yksi iso aura - traktorin aura siis - ja se yritti heittää mut pois kuun pinnalta. Se oli aika pelottavaa.

Mulla oli pasuuna tai trumpetti kädessä, en tiiä kumpi kun en erota.

Siitä lähti kiva ääni. Uni loppui todella sekavaan sekoitukseen eri tilanteita; Ihmettelin kuinka mä osaan soittaa trumpettia ja joku kuun noita-akka yritti antaa mulle kohtalokkaita ohjeita siitä, miten mulla on vain yksi mahdollisuus ponkaista joltakin punaiselta junaradalta jollakin golfin kokoisella munan muotoisella aluksella takaisin kotiin samalla, kun väistelin sitä alien-auraajaa.

Se oli tosi pimee uni. Ihan visuaalisestikin aika synkän värinen.

Tiiättekö mitä? Facebook pitää mut ehkä järjissäni täällä.

-Hei bleubleu.

-Mitä?

-Älä valita elämästäs, ainakaan blogissa. Ihmiset ei jaksa lukee semmosta.

-Ai... mut jos mulla olis noin tuhat lukijaa, varmasti jotakuta kiinnostais mun valituksetkin!

-Enpä menis vannomaan.

-No hö. Kuka sä ees oot?

Pääsen hei näyttelemään tänä kesänä sittenkin! Pikku rooli komedianäytelmässä, mutta silti! En ole vielä niin innoissani kuin tavallisesti, ehkä se johtuu tästä kaoottisesta elämästä. Mutta silti! "Kätkäläinen ja kaupungin valot" on näytelmä ja mä oon kerrostalon asukki joka on ihastunu naapuriin ja menee karaokeen sen kanssa :P

Jos tää sumuinen olo vaan häipyis, niin miettisin jo kaikkia mahdollisia tapoja rakentaa tollaistakin hyvin pinnallisesti ohjeistettua ihmistä. Ruumiinkuvaa ja asennetta, sen olotilaa yleensä, tapaa millä se ilmaisee itseään ja miten sen sais esiin mun keholla... Hyvä kun ei oo vielä edes kuullu ohjaajan mielipidettä.

Nyt multa loppuu aika, abbb. Tuun keskiviikkona Jyväskylään! !!!