Voimasta

Jellou. On aika voimallinen olo.
Veikkaan, että tätä tarkoitetaan, kun sanotaan että voima kuplii sisältä...
Tiiättekö. Sellainen hehku loistaa jossain pään sisällä tai niinkuin juuri selän takana. Tai ennemmin jos voisin kädellä hakea selän sisältä, niin jossain keskellä selkärankaa olisi sellainen universumin kokoinen
Jokin.
Jos ei selän sisällä niin silmien takana, siellä missä pitäisi näkyä pimeää mutta ei näy, koska sinne ei voi katsoa. Ihana paradoksi! Jos sinne katsoisi, niin eihän siinä pimeää olis...

Toinen sana tälle tunteelle olisi ehkä flow-tila. Tai sellainen lämpöaalto, joka kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän sitä tunnustelee. Mutta jos sitä pelkää, se katoaa melkein näkymättömiin.

Jos sitä kuvailisi äänellä, se olisi varmaan jotain majesteetillista pauhua, joka soi kaiken olevan kautta. Resonoi vaikka pyyhekumissa ja tunkeutuu syvälle sieluun, herättää elämän eloon.

Luulen tietäväni nyt kunnolla, miten tuohon voimaan pääsee käsiksi, mutten vieläkään ymmärrä, mitä se on.

Tiedän, että siitä saa kiinni vain, kun on oikeasti läsnä. Kun on sellaisessa omalla tavallaan ajatuksettomassa tilassa itsensä sisällä. Tietoisena. Mieli tyhjänä. Mutta sen lisäksi pitää vielä ymmärtää ja tiedostaa jokin oman sisimmän "tunne", sellainen syvä totuus itsestä. Kun siinä on, kuulee kappaleen joka ikisen sävelen, tuntee omat tunteensa täysillä kehossaan ja mielessään.

Eikä se voima lopu. Se ei ikinä lopu.

Ainoa, mikä voi loppua, on sietokyky. Se on kuin Saidin, sitä haluaa vetää sisään kuin ilmaa kylmässä suihkussa, se on kuin kellahtaisi alasti sänkyyn saunan jälkeen. Mutta samalla sitä pitää kestää. Tuo voima on yhtä paljon vapautumisen idea kuin se järisyttävä tunne, minkä jokainen kokee

tehdessään ensimmäistä kertaa jotain, mitä ei ikinä olisi uskonut uskaltavansa tehdä. 

Siitä kiinni pitäminen vain vaatii yhtä paljon sisua kuin se antaa.

Ja sen tyhjän tilan ajatusten tuolla puolen.

Tämä oli yksi asioista, jonka halusin jakaa kanssanne jo pitkän aikaa, mutta minulla oli liian kiire täyttää tämä blogi rakkaudella. (noh, sen kaipuulla.)
Hyvää huomenta.

Martial, Artist?

Tänään oli aika jännä päivä!

Ei mitenkään erilainen työjärjestykseltään, mutta koko päivän on ollut

todella kiinnostavia pohdintoja kitaran sointusormituksista ja

musiikin teoriasta lähtien Newtonin lakeihin, massattoman

  ja massiivisen "materian" olemuksen mietintöihin.

Sieltä neuronibussi pikkuaivoihin, eli 

Aikidon harjoitteisiin, josta vähän

kiertoreittiä tanssin eri ilmaisutapoihin

 ja vielä pikakäväisy otsalohkossa ja jossain,

aivojen toisella puolen missä ei ole harmaata mönjää.

Siis
vuonna 1993 tehdyn Hobitin suomenkielisen

 näytellyn version ja kaikenlaisen
siistin fantasian pariin.

On aika guru olo. Mitä aika hyvin varmasti en ole.*

Mutta Hobitti! Oi hitsi miten upeesti jotkut voi näytellä, varsinkin

kun kyseinen elokuva on tehty ysikyt-luvulla, noin

kymmenen vuotta ennen "American LOTRia"!
Mukavan lähellä ylivetämisen rajaa, mutta erittäin uskottavaksi
(vaikkakin efektit näyttää melko halvalta) on kyllä saatu
joka ikinen hobiddi. Siinä tulee eeppisempi tuntu

kuin aluksi uskoisi.

Äh. Haluisin kertoa kunnolla kaikkee jännää, on se jännä.
Nyt vaan pitää mennä nukkumaan. Hyvää huomenta!

ahiheheh :DDD 

*Koska päähän tulee koko ajan ihan liian syvällisiä ajatuksia. Esim. kaivan nenää ja heitän kohta eritteeni lattialle hyvin tietoisena siitä, että pesen tämän lattian noin kolme sekuntia sen likaamisen jälkeen ja mietin, mitä kaikkea tämä tarkoittaakaan. Elämän kiertokulku... :P

Viiva on hiekkapaperissa

Yksi kappale musiikkia ja olo parani hyvin nopeasti.
Anteeksi jos säikytin.
Meinasin sanoa äsken, että lähen tästä kuuntelemaan laulua ja pistämään pääni kuntoon ja selän suoraksi.
(:)

Paperiin vedetty viiva

Jou eli morjens eli iltaa!

On tosi jännä olo. On tullut oivallettua taas läjäpäin juttuja.

Ja ahistaa. Musta tuntuu nyt että mä oon ihan hirveän huono näyttelijä. Tuntuu, että nyt tajuan jotain näyttelemisestä ja kaikki mitä oon tähän asti tehny on ollu aivan kauheeta paskaa.
Ja että nyt ois aivan P-A-K-K-O tehdä jotain ilmaisullismaisellista hypervoimaannuttavaa taidetta, paitsi että olen taas yksin, vaikkakin kotona.
Mä oon väsyny kokemaan asioita yksin. Oppimaan ja hyppäämään syvemmälle itseeni yksin.
Kun niin monesti mä oon juossu ja huutanu ilosta kun on vaan ollu kaikkivoipa olo ja kun oon tajunnu jotain niin perustavanlaatuista ja ylitse kaiken muun: että mä osaan oikeesti jotain.

Nyt vaan haluais että jaksais tehdä yllämainittua, mutta kun mua ahistaa.

Ja toisaalta mulla paukuttaa takaraivossa sellainen ihannePablo, jonka mä voisin päästää vapaaksi. Ennen se tuli esiin ihan omin luvin ja näytti mulle kaikkea upeaa ja kaunista. Nyt mä oon niin itsekontrollissa ja niin apaattinen tylsimys että mä voin vaan (enkä voi) sanoa sille että hiljaa mä tahdon olla rauhassa.

Osaks tää ahistus tuli tosta juuri Teemalla pyörineestä Paperiankkurin esityksestä... Siinä heijasteltiin tosi rajusti ja fyysisesti maahanmuuttajien oloja täällä Suomessa. Siinä raivottiin meille siitä, että me ollaan niin kusipäitä kun ei osata ottaa hädässä olevia huomioon ja pelätään ties mitä tauteja tai rosvoja.
Halusin kattoa sitä, että voisin kehittää itseäni näyttelijänä - olihan ne sentään tosi hyviä - mutta ahisti niin hirveesti, tuntu että ne olis syyttäny mua.

Mä teen hei kaikkeni. HILLITSEN. ja kestän. Ja yritän SAMALLA kehittyä ilman pienintäkään apua, ja olla vapaa taiteilija samalla kun teen työni niin hyvin kuin osaan, ajatellen itse. Samalla kun siedän kaikkia Itä-Karjalan ****opiston kaulailevia typeryksiä. Samalla kun blaa ja blaa ja blaa.

Mä alotin tän niin iloisesti.
En mä oikeesti oo näin pahalla päällä, enhän? En mä halua. Olla ilkee.
Mulle sanottiin eilen, että mun pitää osata olla vähän ilkeä. Tai siis noin mä sen nyt sanoin, mutta siis: mä sanoin, että en osaa satuttaa tai tuottaa pahaa mieltä kellekään (naispuoliselle, mutta koskee melkein yhtä hyvin miespuolisiakin, kaikkia) ja hän sanoi, että se on tosi huono. Että mun pitää osata vaatia itsellenikin.

Kamoon. En mä yksin jaksa kaikkea korjata.

Idolit

Hyvää huomenta.

 

Taisin keksiä, miksi ihmiset haluaa pitää kiinni elämänsä ensimmäisestä rakkaudestaan - eli idoleistaan.
Niiden kuvia voi aina katsoa silmiin mitään peittelemättä, niitä voi ihailla loputtomiin ja olla välittämättä jos niistä liikkuu ilkeitä huhuja - ne kun ei koske sua. Idolit auttaa ylläpitämään sitä tunnetta, että sua rakastetaan vielä sen jälkeen, kun oma sydän on särkynyt.
Ja että rakastut.

...Ei varmaan ihmetytä, että kuuntelin just Regina Spektoria? :D
Ehdotan maljaa kaikille maailman idoleille! *Mmmuahh* <3

Voiceprofessional-pilates-mies kävi katsomassa sirkusta ja hevosia

Hei kaikki.
Olin kertomassa kotiin tullessani, kuinka mahdottoman kaunis, rujo, voimakas ja
sairaan hauska esitys Globally Wanted on.
Mutta nyt on väsy. Väsy jollaista ei ole ennen nähty, blyäää.

Kuitenkin...! Se sirkusnäytelmä sai mut ihan hurmokseen!
Mun täytyy saada tehtyä jotain vähintään yhtä mahtavaa kuin nuo teki! Tätä varten taide, AH, on olemassa!
Mä haluan saada muutkin kokemaan tän hemmetin upean tunteen, eletään kaikki yhdessä ja autetaan toisiamme.
Näiden esitysten näkeminen ja tekeminen on yhtä terapeuttista kuin se on voimaannuttavaakin. Siksi, jos miksi, mä tulen tätä tekemään.
(Myös siksi että olen huomionhakuinen hullu, joka ei ajattele näyttelemistä työnä...+ parikymmentä muuta syytä)

Ei hitsi! Ens keväänä tapahtuu hirmuisia! Muun muassa Globally Wantedin lisäesitykset.
*Evil laughter*
hiii hi hi hehee.

Kaikki tämä senkin uhalla, että olen ajattelematon typerys joka luo aina väärinkäsityksiä.