Meillä ihmisillä on sisällämme
tiettyjä salaisuuksia,
joita ei saa kertoa toisille. Muuten niistä katoaa voima.
mä en tiedä, osaanko kertoa tän sillä lailla että
kaikki tajuais mitä tapahtu tai että mistä on kyse, mutta koitetaan.
Tää on taas yksi kertomus siitä, miten oman heikkouden ymmärtäminen
on oikeasti vahvuus.
Varmaan vielä aika huonosti kerrottu, mutta mun on pakko jakaa tää kokemus.
Its waht ai äm.
-----
Mä pohdin tänään työvuoron jälkeen pitkällisesti
ja aluksi suht levollisesti, menenkö helpompaa vai vaikeampaa
reittiä.
Eli menenkö äidin luo kotiin vai omaan kotiin.
Olen onnellinen, että päätin lähteä omaan kotiin.
Ei siksi, että täällä olisi jotenkin mukavempaa.
Siitä pohdiskelusta helposta ja vaikeesta kehkeytyi yhden puolituntisen aikana
aikamoinen arvojen ja koko identiteetin
uudelleenjärjestelyhetki.
En tiennyt sitä aluksi, mutta mua pelotti lähteä ajamaan
tänne. Mä olin jotenkin onnistunut piilottamaan
itseltäni sen pelon, korvaamaan sen jollakin
oivalluksella, jollakin tekosyyllä olla ajattelematta asiaa.
Kuvittelin, että kyseessä oli
ajomatkan pituus tai se, mikä mua polun päässä odottaisi.
Mutta se mikä mua oikeesti pelotti ei ollu fyysinen väsymys/arvio jaksamisen loppumisesta
eikä kärsivällisyyden tai itsekurin riittämättömyys,
vaan mun itseni kohtaaminen.
Mä jotenkin alitajuisesti aavistin tulevani ajattelemaan syvällisiä
sillä pyörämatkalla ja se mua pelotti.
Mä jouduin näkemään, että olin ottanut yleisesti ihmisten määrittelemiä asioita
osaksi itseäni: Ajatuksen vahvasta minusta, seksuaalisen suuntaumukseni,
jopa arvomaailmani - niinkuin me kaikki taidetaan tehdä.
Rooleja, joita ei heti huomaa.
Mä tajusin häpeäväni sitä, miten helppoa
elämä meillä 5% ihmisistä on. Tunnustin itselleni, että häpesin
lähes kaikkea itsessäni ja muissa ihmisissä.
Häpesin tällaiseen tietämättömään ja itseriittoiseen rotuun kuulumista.
Inhosin tietämättömyyttäni ja sokeaa ylimielisyyttäni: "ainakin
olen parempi kuin muut kaltaiseni", ja tajusin
olevani kaikesta huolimatta heikko.
Kaikesta yrittämisestä ja positiivisesta ajattelusta huolimatta
tulen ehkä aina olemaan hauras, löysä ja kykenemätön vastustamaan kiusauksia.
Tajusin sen, miten en halua olla enää yksin.
Otin sen tunteen vastaan.
Tajusin, kuinka paljon mua vitutti - useammat asiat, niitä riittää meillä kaikilla.
Tajusin, miten huolimatta siitä, kuinka lujaa
yritän pitää negatiiviset ajatukseni poissa mielestä,
ne tulevat aina jossain muodossa takaisin. Ei niitä voi paeta. Tai torjua.
Eskapismi onkin ollut viime viikkoina, ehkä koko kesän ajankin
mun juttu. Ei onneksi tarkoituksella.
Siinä itseinhon ja -säälin heittelemänä yksi ajatus sai mut pystyyn.
Mä haluan jatkaa.
Mä saatan olla heikko, ja huomata vielä kaukana tulevaisuudessa yhä uudelleen
huomata olevani säälittävän heikko olento, mutta
mä jatkan yrittämistä.
Mä jatkan, koska se on mun tapa.
Mä jatkan, koska muuten mä en olis mä.
Mä jatkan, koska mä en halua enää olla heikko, en siedä sitä.
Vahvuus on sitä, että jatkaa eteenpäin.
(Tietyllä tapaahan tuokin on heikkous ;P En osaa
antautua muutokselle. Tosin muutos
olis tässä tapauksessa helpompi vaihtoehto,
joten ehkä se onkin vahva päätös?)
Täällä interwebsissä on juurikin tässä ennenkuin pääsin koneelle asti,
tullut vastaan samanlaisia kirjoituksia kuin mitä itse
tulisin kirjoittamaan... Nyt on joku
maaginen voimaantuvien ihmisten kirjoitushetki?
Pitää vielä näin viimeisenä asiana jakaa tällainen:
Viime aikoina on ollu tosi vaikeeta sietää mun kämppistä ja mm. sen takia
Viime aikoina on ollu tosi vaikeeta sietää mun kämppistä ja mm. sen takia
oon saanu lappaa ajatuksistani aika paljon kuraa pois että
pysyis positiivisena. Mutta just nyt äsken, tän
heikkouden hyväksymisen jälkeen mä sain rohkeutta kysyä siltä, meinaako
se heittää (taas) ruokaa pois, vaikka vastaus oliskin ilmiselvä
ja vaikka kaiken järjen mukaan saisin pistää sen poisheitettävän ruoan pois ja silti
en uskaltais tehdä sitä,,,, niin nyt uskalsin edes kysyä suoraan!
Tuntui ihmeelliseltä tajuta, että
vasta ymmärtämällä, miten heikko on, voi olla oikeasti vahva.
Siis, kaikkihan sen tietää?
