ANONYYMI, eli laiska taiteilija

Tekee mieli kirjoittaa, mutten tiedä mitä.

Toisten blogien lukeminen innostaa kirjoittamaan itsekin. :)

...

Mikä se on, kun venyy, mutta ei pauku? Mikä on vikana,

kun on väkevä, muttei jaksa mitään?

...

Mikä on se, mikä on minun sisällä? Siis jos en jo ole siinä?

Voinko olla sisälläni, jos huomaan tarkastelevani sitä? 

Mikä on se, joka saa meidät liikkumaan? 

Aivojen kemialliset viestit? Vietit, evoluution päämäärä?

Elektronien liike, fysiikan lait, matemaattiset kaavat?

Tahto? Tunne? 

Mitä ne edes ovat?

Kaikki niin käsittämätöntä. Siksi se kai kiehtookin.

Mutta nyt pari viime viikkoa on mennyt tehokkaasti juuri tuollaiseen pohdiskeluun,

vaikka ajattelin jo vuosikausia sitten ajatelleeni tuollaiset pohdiskelut loppuun.

Nyt pitäisi olla tekemässä pohjaa tulevalle, pitäisi pitäisi.

Jotenkin on vaan niin paljon helpompaa antaa itsekkyyteni ja vaistojeni viedä,

olla välittämättä muusta kuin mikä on itselle tällä hetkellä tärkeää 

tai miellyttävää.

Opin sivarin aikana huomaamaan omat tarpeeni (lue: olemaan itsekäs), mutta

nyt, kun oikeasti ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni 

todella annan itselleni aikaa, tuntuu väärältä olla niinkuin haluan olla.

Ihan kuin olisin ollut oikeammassa - vasemmammassa haha? - tai viisaampi silloin pienenä, kokemattomana 

ja jatkuvasti itseään soimaavana... jonakin, joka tunsi 

vain velvollisuudentuntoa ja halua pelastaa kaikki kärsivät.

Halusin sysätä kaiken itsekkyyteni pois jalouteni tieltä

ja vaikka kuolla uhrautuen rakastamani elämän puolesta.

Hassua sinänsä: juuri tuolloin itselläni ei ollut kauheasti elämää.

Enkä ollut vähääkään itsekäs. Noh, en niin itsekäs kuin kerroin itselleni.

Olin suorastaan paha, jos ajattelin vähänkin aikaa omia halujani.

Kuinka olisin silloin ollut yhtään viisaampi? Tai edes yhtä viisas kuin nyt?

Yksi asia on varma: tässä ikuisessa kaaoksessa jota todellisuudeksi kutsutaan,

olen aina kuunnellut vaistojani, yrittänyt olla rehellinen itselleni.

Ilman sitä ehkä olisinkin aivan hukassa.

Hyviä öitä, kaikki, kaikkeus.

God, are you theeere are you theeeere are you there...

Vielä loppukevennys Sauli Yksjärveltä, feat. facebook:

*Kynäks. Ota tavaksi KÄYTTÖKYNÄ. kynäks kynäks kynäks käyttökynä käyttökynä, viisi hyvää syytä ottaa tavaks kynäks: 1. Kynä osuu hyvin käteen.....*

Hällä on synttärit

Olisinpa älykäs ja kirjoittaisin näitä joskus järkevämpään aikaan...

Noh, tuleepahan lukijoille ainakin tarpeeksi haasteellista tulkittavaa :P

Hmm.

Näin tosi aidontuntuista lentämisunta viime yönä! 

Jossa tappelin Vriskaa vastaan. Jostain syystä niissä unissa,

missä mä lennän tapahtuu myös intensiivisiä taistelukohtauksia, 

enemmän tai vähemmän. 

Näin myös vahvasti homoeroottisesti sävyttyneen unen. 

Tai sit se oli vaan tosi TOSI miehinen uni.........?

No siis, siinä oli tää ihme tammikoivu kaunista poutataivasta vasten,

ja siinä oli joku sininen haltia-entti joka oli

alasti, mutta ilman sukuelimiä tai jotain?

Heti kun huomasin tämän kriittisen eron humanoidirotujen

välillä, sillä alkoi kasvaa, eikun versoa, joku tappi.

Sillein tyylipuhtaasti noin kolmekymmentä astetta vaakatasosta ylöspäin.

Kannattaakohan tätä kertoa loppuun :D

Se tyyppi puhui jonkun samankaltaisen kanssa,

tosin sen läsnäolosta ei ollu juuri muita todisteita kuin sen

ääni (se oli miespuolinen. sikäli kuin niitä semmoiseksi kutsuttiin?)

Mut ilmeisesti se puhe aiheutti siinä toisessa jotain,

(oli tässä vaiheessa kiivennyt siihen ihme tammikoivuun)

ja siis, se sen öh erektio ilmeisesti kasvatti siihen puuhun 

uuden oksan. Se niinku istui paikassa, missä ei 

oikeestaan ollu mitään, nojasi siihen puuhun 

kaikin puolin ilmassa vitsit tää on kömpelösti kerrottu...

siis ilmassa, jossa se oli ollut melkein heti tämän unen alettua.

Unikin oli häikäisevän pitkä, jotain kymmenen sekuntia.

Pointtina lähinnä tää outous, se tappi oli lopulta semmoinen 

muhkea oksa, joka oli kolmesti puhjennut kauniin oranssiin

 pallokukkaan ja jatkanut sitten kasvamistaan. 

Ja se tyyppi oli jotenkin tosi oudon ilmeetön, ihme pokerface.

Vaikka ei se mitään piilotellu?

Joo, se oli outo. And now for something completely different!

Tänään katoin kaikkien mun mahdollisien tulevien opistojen

hakuohjeita ja ennakkotehtäviä -
niistä tulee aina niin kipinöivän innokas olo. En tiiä mikä siinä on,

varmaan se odotus, että pääsee/joutuu kohta olemaan

tosissaan siinä jutussa, mikä oikeasti tuntuu omalta.

Kun haluaa niin kovasti päästä sinne sisään,

lukee niitä esittelyitä ja tuntee sen samanhenkisyyden 

ja sen, että noilta voi oppia, sinne pääsemällä suorastaan
sinetöi kohtalonsa niin, että oppii kaikkea sitä,
mitä on jo niin pitkään tuntunut puuttuvan omista "välineistään".
Että jos (ja kun) pääsen tuonne, voin oikeasti
näytellä ammattilaisena, varmuudella.
Ei tarvitse luottaa pelkkään vaistoon, sekin on niin ailahteleva.

Taiteilijat on hulluja. Vain todella onnekkaat ja

todella paljon työtä tekevät näyttelijät voi oikeasti

elää sillä, mitä haluaa tehdä. Senkin jälkeen 

on iso riski tuhota se into ja aitous yksinkertaisesti sillä, 

että siitä tulee työtä, sillä kun sitä pitää vaan tehdä ja tehdä 

eikä saa

lopettaa.

Niin. Sen kaiken tietää ja silti se vaan vetää niinkuin magneetti.

Tai ennemmin aurinko, tahtoo vaan lähemmäs sitä loistetta,

sitä unelmaa ja lämpöä.

Työ on työtä, eikä se siitä miksikään muutu, mutta.

Sen eteen on kai valmis tekemään vielä enemmän töitä, 

jotta siitä tulee joku päivä se unelmatyö,

leikkiä vaan joka päivä. Elää ilman pelkoa

riittämättömyydestä tai väsymisestä. Pelon pelosta.

No tuon viimeisen varmaan karkoittaa tekeminen yleensä,

ei tarvi sitä varten olla täydellinen jobi.

Niin, ja: 

Paljon, Paljon,  paljon onnea Saaralle. 

(/Puutulle/Caavalle(-palle?))

Jotenkin älytön se numero, 24... siis, häh?

Ja just tämmöset bloggaukset joko häivyttää mun loputkin lukijat ikiajoiksi tiehensä

TAI just näistä mun suuri matka maineeseen alkaa :DDD