Kevät, "I lost myself"

Ah.

Kämppä melkein täysin puhdas, ulkona

mahtava sininen taivas täynnä purjelaivoja.

Männyt on vihreitä ja punaisia, ilma tuoksuu.

Oh.

Luin just äsken yhen hienon blogikirjotuksen

itsen unohtamisesta. Se ei ollu varsinaisen

iloinen, mutta hieno. Siis viisas.

Mä oon aina halunnu muistaa kaiken, olla unohtamatta

mitään. Ja sehän on hyvä, joo...

Mutta joskus on hyvä unohtaakin. Muitakin kuin huonoja

muistoja. Njöf,

en tiiä osaanko sanallistaa sen

mitä päässä nyt liikkuu.

Osaksi koska tänään on tuparit.

...ajatus vähän tökkii?

Niin ja kuitenkin jos antaa unohtaa asioita,

niin miten voi muistaa unohtaa?

Tai muistaa olla ajattelematta.

Tää hillittömän kaunis maisema saa pysähtymään,

hämmästelemään ja heiluttelemaan varpaita.

Katselemaan silmien pinnalla satavaa valoa.

(nyt kyllä VÄHÄN tuli syvennyttyä roolihahmoon - "mistä näitä runoja oikein tulee??"):PPP

"Ultrawanhan" hahmonluonnin sanat

Hih!

Huh.

Mulla on soinu Ultra Bra vitsit ainakin kolme päivää putkeen päässäin.

Mutta se on ihajees. (hassua kyllä ettei oo kauheemmin 

kaivatuttanu Valhe & Totuus tuon pääsoijan takia)

Eilen oli Ingan Wanhojentanssit! T'was fun, though

we were a bit late and couldn't get decent seats.

suomeksi: Twasi kivaa, taikataikina me ihmisbitti myöhässä eikä

saatu kymmensenttistä Seat:ia. 

Pikkusiskolla oli hieno puku ja osas swengata melko hyvin,

ainakin sen mukaan mitä pystyin toisten päiden yli näkemään...

Ne tanssi vielä just suunnilleen keskellä tanssilattiaa. :P

 Jäsen F:kin tuli käymään jykylässä, kuten myös mekon

johtava suunnittelija Anayte. Mummokin on asustellu... Heillä,

viimeset kaks viikkoa.

Musta oli hirveen, nostalgista, kodikasta, olla kotona kun isä,

sisko ja mummo ja kaikki oli yhtä aikaa siellä.

Mä oon tietämättäni kaivannu sitä ilmapiiriä mikä meillä

oli, silloin joskus kymmenen vuotta sitten...

Mä lähin siitä tapaamaan Jania, ja hänen kautta vieläpä

(!) Maisaa ja Emmiä! !!1eleven!!11!

Oli ihan sikakivaa. Emmi osaa aina pitää puheenaiheita pinnalla ja

Jani osaa napata sieltä semmosia hassuja juttuja ja ehotella 

vielä hassumpia siihen mukaan, mutta sit ku Maisakin

oli siinä niin no, no, nohh.... nnooohhhhh.

Se oli hauskaa. Kiva nähdä M:ää ja

kiva nähä miten se oli muuttunu, tai oliko se muuttunu,

oliko se vaan sen seurueen vaikutusta, että siis ei ollu ihan

täysin irti lapasesta se meininki.

Mikä olis ollu oletuksena, ainakin pari vuotta sitten.

Mulla on vieläkin nuha, btw. Se lähti pariks päiväks

lomalle ja toi sitten mukanaan muutaman

päivän lumet saappaissaan.

Siitä huolimatta sain tänä aamuna ihan hyvin 

lähdettyä juttelemaan JOU-annan kaa

roolihahmosta ja näytelmästä.

T'was nais tuu. Sain tänään

ihan hullusti ideoita ja varsinkin varmuutta 

hakea lisää sisältöä siihen tyyppiin!

Oon ollu viime aikoina (vuosi/puol/toista)

fiksoitunu siitä ajatuksesta, että mun täytyy muuntua

näytellessäni aivan toiseksi ihmiseksi, aivan eri olennoksi.

Ja siinä sitten puhuttuani jonkun aikaa kohtauksista

ja pienistä eleistä ja siitä miten tuntuu

tyhmältä näytellä, kun eleet tuntuu päälleliimatulta,

niin

kun joanna sanoi jotenkin niin itsestäänselvyytenä,

kuinka jokainen näyttelijä kuitenkin käyttää

ja ammentaa omasta itestään asioita rooleihinsa,

niin

sen kautta sitten aloin miettimään ja tajuamaan että

hitto.

Niin.

Että ei se haittaa jos sä liikut vähän tietyllä tavalla,

ainakaan harjoitellessa. se hioutuu pois jos on tarvis,

ja ihan läsnäolollakin saa aikaan semmosta, että

jotakuta tuttua naamaa ei enää tunnistakaan siks

tyypiks jonka julkisuudessa tuntee.

Samalla tavalla kuin tyyppi, joka vaikka ilmehtii jotenkin

tosi oudosti, siis eri lailla kuin ennen, niin se yksinään riittää vierottamaan

näyttelijän siitä ihmisestä, joka tunnetaan tosielämässä.

Pointti on se, että kaikkia näyttelijöitä vähän katotaan

niiden persoonan mukaan johonkin rooliin.

Mä halusin ennen näytellä mahollisimman "epäminunlaisia"

rooleja, tehdä niistä jonkun toisen ihmisen tekemiä,

koska pelkäsin ettei mulle tulis sit mitään muuta kuin niitä

saamarin herrasmiesrooleja.

Mutta mä tajusin, että hei, mähän oon ihan persoonaltanikin kameleontti.

Se tulee syvältä sisältä ja kuuluu muhun, joten mun ei tarvii pelätä

tommosta. 

On totta, että kameleonttiutta ei musta ulospäin kauheesti näy.

Mutta se on asia joka tulee muuttumaan.

Jos mä tajuan olla vähän vähemmän salamyhkäinen ninja.

P.S. Isi sai mut tuntemaan itteni hassulla tavalla tosi nuoreks.

pikku. pojaks!

Poks!

P.P.S. (hehe Pärsky pärsky höhö öh.) 

Miten voi olla ihminen, siis mä, pölhö.

EIHÄN RAKKAUTTA VAATIMALLA SAADA.

"...'cause in the end the love you give is the

love you get"

Ja runosoijaa pukkaa

Helou! 

Tätä tekstiä tulee nyt, kun oon vähän saanu järjestystä kämppään ja ehkä elämäänkin.

Glääääääähhh.

Pitääkö mun

nyt sit ihan suosiolla sairastaa?

Ei riittäny pöpöille, että voitin ne kerran. 

Mutta kun en voi olla tänä

viikonloppuna kipeä! ENN VOI!

Mulla on tärkeät treenit eikä mikään räkäbakteeri

niitä tuu häiritsemään!

Sen lisäks.

Voitte nollata eilisen sydänasioiden päivittelyn.

Mulla taitaa olla tapana ihastua vain ja ainoastaan

mahdottomiin tapauksiin.

Se eilisen tyyppi on varattu,

edellinen ihastus oli kans

varattu, sitä edellinen ei taida vaan olla compatible

eli synkronoitava eli väärä aika, paikka ja ihminen.

Sitä edellinen on yhä nätti, 

mutta ei halua että ihastelen sitä,

sitä edellinen ei ehkä olis oikeesti hyväks mulle plus

se ei taida edes ajatella mua,

sitä edellinen ei yksinkertaisesti ihastu, sillä lailla!

MITä TÄSSÄ PITäis TEHDÄ!!!!

Noita kaikkia edeltävä on yhä aina mielessä,

mutta mistä mä ees tiiän,

onko se tunne minkään väärti? (monessa mielessä..)

Eihän se oppi ojaan kaada

Heeeeei. Mulla olis

muuten paljon kivaa kerrottavaa, mutta..

Suomen leikkaukset ja kaikki ihmeen koulutuskuntayhtymien tai

minkälie rahan perään kuolaavien

möhömahojen päätökset saa aika vihaiseks.

Jos puukottaa selkään, vois edes yrittää olla sen verran

rehellinen ettei jutustele kivoja selkäänpuukotettavan kanssa

just ennen itse aktia.

Lyseossa lopetetaan opetus, vaikka kovasti lupailtiin muuta.

Noh. Eniten mua vaan harmittaa, että en tiiä, mitä

sanoa niille kaikille, joita tää eniten koskee.

Kyllä muakin surettaa, Lyseo oli ja on paras koulu missä oon ollu,

mutta, ehkä siitä on jo aikaa kun mä opiskelin siellä.

Silti, ei se kaupungin hyväksymä ratkaisu ole

mitenkään kiva. Ihmiset jotka ennen ois menny

lyseoon menee kohta johonkin, jota kovasti pelätään ja

jonka ennustetaan olevan joku oppilastehdas,

jossa opetus tapahtuu internetin ja ladattavien kaiken

valmiiksi rajaavien tietopakettien kautta.

 ÄRH.

 hm. mutta mä kai ennemmin keskityn iloisiin asioihin.

se tuntuu tällä hetkellä melkein väärältä(?)

Mua vähän jännittää, miten mä tekisin

yhden, jos toisenkin ihmisen kanssa.

Tähän mennessä koko elämääni mikä tahansa vaihe, jossa

mulla olis ehkä mahkuja jonkinmoiseen onneen

ja oon ottanut sellaisen askeleen että

oon kertonu mitä toivoisin ja kuka mulla on silmissäni ja ajatuksissani,

niin se on johtanu lopulta vainkaveruuteen.

Mua ei nykyään pelota sanoa mitä tunnen, mutta

mä tahdon vaan ajatella asian sillä lailla loppuun, että en tee mitään

mitä en oikeesti halua tehdä. 

Oonko suorasanainen? Mitä jos se on vähän röyhkeää? Pitäiskö kierrellä ja

kaarrella? Pitäiskö vaan sietämättömästi kärsiä ja oottaa? Mitä

jos silloin ois liian myöhäistä? 

Mitä jos se oli alusta lähtien vaan harhaa.

Eihän sitä tiedä ennenkuin kysyy. Mutta mitä hyötyä tietämisestä on,

jos se sotkee ja tuhoaa kaiken?

Onko tietämisen kirous se, että jokaista tiedonhippusta kohti ihmisen

pitää olla aina vaan vahvempi ja aikuisempi?

Vai onko ratkaisu olla sataprosenttisen avoin ja luottavainen?

Pystyykö kukaan tuollaiseen?

"Kai hän tietää, ettei ihminen olis ihminen jos ei saa nauraa..."          

      

Okei, mä annoin teille nyt hieman blån kuvan mun
fiiliksistä. Oikeesti mulla on ollu aika kiva päivä.
Tuli vaan vähän pohdittua.
-------------
BTW jos puolet tästä tänpäiväsestä kirjoituksesta 
näkyy puolet pienempänä tekstinä niin siinä
on semmoinen bugi, jota en osaa korjata.
 Sen pitäis näyttää ihan normaalilta.
:P 

Uskalluksen euforia ja kuinka ihanaa onkaan joskus oikeasti pelätä

La, lala-lala lala-lala LA lalala
lalla, doom-a-doom-a doo!

Upsista. Huomasin juuri, että oon viimeisen kahden ja puolen vuoden
(wau.) aikana käyttäny Väärää Fonttia!! 
Georgia sen olla pitää.

Mutta! Ihanan iloista päivää teille kaikille!
Minulle tapahtui tämmöistä:

29. päivä tiistaina, just ennen teatterikerhoon menoa
mä harppasin tietoisuuden ja kehon ja tahdonvoiman ymmärtämisessä
sellaisen ihmiskunnan kokoisen askeleen. Keksin ehkä
uuden tavan aistia, ainakin näin länsimaisessa mielessä.

31. päivä eli perjantaina eli kolme päivää sitten
näin huoniksen version Madaameista
(Jani el Tanskalaisen kanssa). Se oli aika huikee. Oli hauska verrata 
viime kesän harjulla tehtyä versiota siihen missä
Enni le Junttila on Marika ja kaikki muut ihan ventovieraita.
Ja siis se oli koskettava! Yllättävää, koska
se teksti on aika karskia välillä. Aivan mahtava toteutus ja kaikki,
tosin harjulle pitää antaa se plussa että se oli enempi
komedian sääntöjen mukaista tai siis siinä oli tosi
tarkkoja vaihdoksia ja puheen rytmi oli
hienosti hiottu. harjulla.

juu. perjantaina myös "lenkkeilin" ja juttelin niitä
sun näitä Janin kaa.

Sitten lauantaina (,1.2.,) alkoi Ruamjain treenivkloppu
ja samalla Gallerian treenivkloppu, hianosti män.
Teille voin tässä
ehkä kertoa, että kun olin runkuille kertonu
etten illalla päässy treeneihin niin olin syyksi
kertonu että "toisia treenejä", mutta oikeesti
olin menossa kattomaan Kalavaletta Vakiopaineeseen...
 Sit sain tietää että näytös oli loppuunmyyty ja
menin sittenkin runkkukeikkailemaan. :P
Sen jälkeen! 
Sen jälkeen mä menin Hanna el Haapasen synttäreille
juomaan BISSEÄ ja krebailemaan. Niillä 
oli aika meininki! kaikkea nuoruuden musaa soi ja
Twisteriä pelattiin ja kaikki nauroi ja runoiltiin,
lähettiin baariin ja tanzattiin,
törmäsin isoon kasaan tuttuja ja Jyttiläisiä! Auli le Entinen Jyttiläinen,
Nykyinen Ilves oli melkoisen säkenöivä ja
tutun outoileva, Tessa kännissä hähä ja kaikki muut
tosi kivoja, sielläpähän tanzattiin. 

Mulla oli sen illan vallitsevana tunnetilana "pano/läheisyydenkaipuu".
Tai jotain noiden väliltä. Auli, harmi kyllä,

oli ainakin sen illan ihastunu yhteen Villeen joka on siisti
tyyppi ja kaikkee, mutta dammitall. Tessa, johon olin syksyllä
ihastunu, keimaili ylä-asteen tutun kanssa (jonka kanssa oisin kyllä
 halunnu muuten vaan jutella).
Hanna, jonka kanssa olin lähes koko illan
ja jota eniten olin sinä iltana toivonu lähestyväni,
ei ollu musta kiinnostunu, sillä lailla.
En mä sille mitään sellasta sanonu enkä siltä mitään kysyny,
 mutta kyllä sen huomas.

Silti ilta oli melko hauska, naurettiin paljon ja
söhlättiin, mä rikoin pyöräni avaimen,
lähin kotiin aamukuudelta ja menin suihkuun pienessä krapulassa.
Siinä sitten, hyvin väsyneenä ja laskuhumalassa
oivaltelin kuinka synkkää elämää elän ja miksei mua kukaan
rakasta ja vittu=paska maailma ja kylmäkin vielä (olin
siis juuri suihkusta tullut ja märkä).

Huh. kuinka ihminen onkaan kehonsa orja.
Okei okei, keho ja mieli ei ole kaksi eri asiaa.
Tai: ne ei ole erotettavia, ne kuuluu yhteen.
mutta laskuhumala ja väsymys on
hyvin petollisia, ne synnyttää ajatuksia, jotka ei pidä 
monesti paikkaansa. ne myös sumentaa Vaiston.

Siinä vaiheessa, kun otin rummun selkään ja
lähin pyöräilemään treeneihin yhdeksältä
puolen tunnin unien jälkeen,
olin jo melko normaalissa olotilassa. Noh, vähän krapulassa.
Mutta Kuamraikuoron treenit on aina tosi 
iloinen juttu, siis niistä tulee iloiseksi :)
Ääni oli loppuvaiheessa ihan
tuut, edellisenä päivänä oli hullut äänenmadaltamistreenit
ja siinä oli sit kiva tuskin nukkuneena krapulassa
pysyä tietoisena ja pistää tahdonvoima
pitämään kaikkia pieniä lihaksia käynnissä ja rentona... huhh.
Mutta no, oma oli vikani ja hyvin ne meni.

Treenien jälkeen mentiin Henri- ja Iina Karjalaisen
ja Iinan veljen Jaakon kanssa Grilli21:lle 
vähän lihapiirakkaa maistelemaan.
 kattelin koko ajan ettei kukaan vaan sais päähänsä
varastaa pyörää ihan kahden metrin päästä mua.

Kolmen aikaan olin Ilokivessä, kaikki jyttiläiset
mun eturivissä ja ihmeen skarppina
itsekin, kattelin ja ihmetyin. Mieletöntä,
miten kunnianhimoisia näyttelijöitä ja näytelmiä ja ohjaajia
onkaan. Se, Pelko, oli siis rehellisesti paras 
näkemäni näytelmä ainakin kahden vuoden sisään.
Niin mielettömän paljon juttuja, niin aitoja, niin tarkkaa
ja aisteja kutkuttavia ideoita tuotuna näkyville, ja kuuluville.
Sen lisäks se iski mun krapulaisenherkkään ja
melkein eksistentiaaliskriisiseen sieluun
kuin vasara kuumaan alasimeen.
Se oli lämmin näytelmä, kertoi, yllättäen, pelosta ja
mitä kaikkea se saa aikaan. Se rohkaisi ihmistä.

Mä olin just viime päivinä miettiny,
kuinka mä en uskalla päästää kontrollia irti.
Kuinka mä hyvin harvoin oon "oma itseni".
Kun se esitys oli lähestymässä loppua ja mä tuskin 
pysyin paikallani ja kahen tunnin ajan olin imeny itseeni
pelon eri näkökulmia ja kokemuksia pelosta, 
mulla kasvoi todellinen paniikki
rinnassa. kylmä hiki ja vastustamaton tarve 
huutaa kasvoi sisällä, (oiskohan ollu eka
kunnon paniikkihäiriö, ou jea!) ja mä tajusin jo että
mun pitää vaan kohdata tää, niinkuin aina 
ennenkin ja just niinkuin tuo näytelmä 
tahtoi katsojan tekevän.

 Aplodien aikana mä vaan itkin ja nauroin,
se oli mun oikeus ja velvollisuus ja vapaus.
Se oli ehkä kaikki mitä mä toivoin.

Gallerialaiset on kans kivoja. 
Mä pystyin avautumaan niille ja ne
ymmärs. Ja pelkästään sen takia mä kiinnyin niihin vähän lisää.



 

Tänään
tuli äiti ja mummo käymään, ne toi mulle
kaikkea kivaa hyödyllistä kamaa - ja ruokaa. :P
Perhe on kiva. Äidit on ihania.
Hyviä iltoja kaikille,
mä haluaisin nähdä kaikkia taas ja olla aidosti teidän kanssa.