Harvinaisen aktiivinen kurkkutulehdus(?)-päivä

Herätys klo 5.40... 

Kamat oli jo kasassa, jes. Kerrankin : p 

Puoli seittemältä menin kävelemään matkakeskukselle,

vähän hämilläni siitä, etten ollutkaan kuumeen kosteissa kourissa

elisiis hiestä märissä. Kourissa. Kiurossa. Rou-kissa.

Viimeiset kaks tai kolme päivää oli mennyt jotenkin

ihmeellisen hitaasti, kun takaraivossa jyskytti

Lahden musiikkiteatterin pääsykokeet ja se, että

ne kokeet on ihan pian ihan just. 

Siihen kun vielä lisäs sen tosi yllättävän

-hahahahhähähähääh- kurkkukivun, joka lopulta esti

mua laulamasta puolta mun tavallisesta äänialasta...

Näin ollen joku saattoi havaita, että olin pienissä

paiseissa.

Mutta no. Tänään sai kuitenkin tehdä kaikkensa,

jossain määrin olla välittämättä vammoistaan

ja vain ilmaista niin hienosti ja aidosti 

kuin osasi. 

Se on aina kivaa, ainakin kun itsestäni on

kyse. On kivaa, kun ei tarvitse varoa

repivänsä omia lihaksiaan tai jänteitään,

koska ne kyllä paranee seuraavaan

hommaan mihin niiden tarvitsee parantua.

Mohmohmohmoh. Moh!

Ja oli yllättävän rentoa. Musta on kai

vihdoin tulossa kunnon esiintyjä, semmoinen

joka tietää mitä osaa ja pystyy tehdä ja luottaa

siihen kaikkeen. 

Ja siis tosiaan, yllättävää miten 

hyvässä kunnossa, köhköh, olenkaan

näin lähtökohtaisesti teoreettisesti

raskaan päivän jälkeen.

Yks yllättävä tekijä kans - no okei kaks mutta 

sitä toista en sano koska not relevant - 

siellä kokeissa oli yks Linda olikosenyt Hämäläinen,

joka näytti 95% Neidiltä..! Oli tosi hassua,

koska siinä vähän kuin näki, miltä se olis

näyttäny jos se ois antanu hiustensa blondiutua.

Vielä siistimpää oli se, miten sekin oli hiton

hyvä laulamaan! Sillä oli vähintäänkin todella vahva ääni,

siis semmoinen kantava.

Siis miten voi olla niin monella tavalla samanlainen,

ehkä lukuunottamatta persoonaa. (en tutustunu

siihen kiireessä tarkemmin, enkä välttämättä halunnu)

Kun pari kertaa oon nähny joitakin ihmisiä,

jotka näyttää todella paljon joltakulta

tutulta muttei ole se, mutta silti on todella

monelta osalta samanlainen sen toisen kanssa...

Kuinka paljon toisen ulkomuodosta

voi päätellä sen persoonasta tai taidoista?

Ja...

Hitsi.

Oon oppinu ehkä elämään tän kanssa,

mutta, ei mun kannattais enää?

Ajatella Neitiä niin paljon?

Silti, tuntuu että pitäis.

Se vaikutti muhun niin suuresti,

mä en koskaan lakkaa arvostamasta

sitä. 

Tosin, "arvostaminen" on vähän liian laimea

sana. Ja vähän väärä.

eym, nukkumaan.

Bonobo on kaunista.

 Samoin Simply Red.
Kummatkin ovat siis yhtyeitä. Musikanttheja.

Mua vähän jännittää. Ei huomenna laulaminen,
ei eilen laulaminen, mutta tiistaina
saapuvan tiedon tärkeys.

"Oi, miss' on oma sopukkani,
hämäräisempi koloni,
valoisampi pihani,
lämmin petini pehmeä?

Liekö tuo kulmilla kujien,
päällä kivikatujen,
vaiko saleissa saarnioiden,
sylissä metsän oksien.

Vaiko vetten lainehisten,
meren sinisen tyrskyävän,
päällä vaahtopäiden roihuvien,
alla taivaan kipinöivien tähtien?"

Tota. On tullu kuunneltua vähän kalevalan
mittaa. Siis juma!
Oli hetkiä, jolloin olin hieman
hiilloksella, kun Raili (ihana Raili)
pyysi tekstarilla mua laulamaan

niiden Afro-kullervossa, kun
heidän oma kuoronsa ei jostain
syystä vielä päässyt paikalle.
Juuri sillä hetkellä, kun

olin palaamassa Helsingistä
Teatterikorkean pääsykokeista
ihan sikaväsyneenä ja just
tyytyväisenä nukahtamassa.

Mutta. Ja tällä kertaa tää
yllätti mut, mutta lyseolaisten
ja etenkin Railin kanssa taiteilu
on mahtavaa. Mulle

tuli ekaa kertaa pitkään aikaan
se sama tunne, mikä oli Ryöstettyä
Kieltä tehtäessä - siis elämäni ensimmäistä
näytelmää. Se yhteishenki,

se elämän määrä ja Railin
uskomattomia maisemia maalaavat
puheet, se aika ja huomion määrä
minkä Raili antaa jokaiselle näyttelijälle.

Mutta hitto, kyllä väsyttää.
Menenpä nukkumaan,
tiistai eli kirjekuori mielessäni.
MÄPÄÄSENSINNEVIELÄ