Musta ja Valkea

Meillä ihmisillä on sisällämme

tiettyjä salaisuuksia,

joita ei saa kertoa toisille. Muuten niistä katoaa voima.

mä en tiedä, osaanko kertoa tän sillä lailla että

kaikki tajuais mitä tapahtu tai että mistä on kyse, mutta koitetaan.

Tää on taas yksi kertomus siitä, miten oman heikkouden ymmärtäminen

on oikeasti vahvuus.

Varmaan vielä aika huonosti kerrottu, mutta mun on pakko jakaa tää kokemus.

Its waht ai äm.

-----

Mä pohdin tänään työvuoron jälkeen pitkällisesti

ja aluksi suht levollisesti, menenkö helpompaa vai vaikeampaa

reittiä. 

Eli menenkö äidin luo kotiin vai omaan kotiin.

Olen onnellinen, että päätin lähteä omaan kotiin.

Ei siksi, että täällä olisi jotenkin mukavempaa.

Siitä pohdiskelusta helposta ja vaikeesta kehkeytyi yhden puolituntisen aikana

aikamoinen arvojen ja koko identiteetin

uudelleenjärjestelyhetki.

En tiennyt sitä aluksi, mutta mua pelotti lähteä ajamaan

tänne. Mä olin jotenkin onnistunut piilottamaan

itseltäni sen pelon, korvaamaan sen jollakin

oivalluksella, jollakin tekosyyllä olla ajattelematta asiaa.

Kuvittelin, että kyseessä oli

ajomatkan pituus tai se, mikä mua polun päässä odottaisi.

Mutta se mikä mua oikeesti pelotti ei ollu fyysinen väsymys/arvio jaksamisen loppumisesta 

eikä kärsivällisyyden tai itsekurin riittämättömyys,

vaan mun itseni kohtaaminen.

Mä jotenkin alitajuisesti aavistin tulevani ajattelemaan syvällisiä

sillä pyörämatkalla ja se mua pelotti.

Mä jouduin näkemään, että olin ottanut yleisesti ihmisten määrittelemiä asioita

osaksi itseäni: Ajatuksen vahvasta minusta, seksuaalisen suuntaumukseni, 

jopa arvomaailmani - niinkuin me kaikki taidetaan tehdä.

Rooleja, joita ei heti huomaa.

Mä tajusin häpeäväni sitä, miten helppoa

elämä meillä 5% ihmisistä on. Tunnustin itselleni, että häpesin

lähes kaikkea itsessäni ja muissa ihmisissä.

Häpesin tällaiseen tietämättömään ja itseriittoiseen rotuun kuulumista.

Inhosin tietämättömyyttäni ja sokeaa ylimielisyyttäni: "ainakin

olen parempi kuin muut kaltaiseni", ja tajusin

olevani kaikesta huolimatta heikko.

Kaikesta yrittämisestä ja positiivisesta ajattelusta huolimatta

tulen ehkä aina olemaan hauras, löysä ja kykenemätön vastustamaan kiusauksia.

Tajusin sen, miten en halua olla enää yksin.

Otin sen tunteen vastaan.

Tajusin, kuinka paljon mua vitutti - useammat asiat, niitä riittää meillä kaikilla.

Tajusin, miten huolimatta siitä, kuinka lujaa

yritän pitää negatiiviset ajatukseni poissa mielestä,

ne tulevat aina jossain muodossa takaisin. Ei niitä voi paeta. Tai torjua.

Eskapismi onkin ollut viime viikkoina, ehkä koko kesän ajankin

mun juttu. Ei onneksi tarkoituksella.

Siinä itseinhon ja -säälin heittelemänä yksi ajatus sai mut pystyyn.

Mä haluan jatkaa.

Mä saatan olla heikko, ja huomata vielä kaukana tulevaisuudessa yhä uudelleen

huomata olevani säälittävän heikko olento, mutta

mä jatkan yrittämistä.

Mä jatkan, koska se on mun tapa.

Mä jatkan, koska muuten mä en olis mä.

Mä jatkan, koska mä en halua enää olla heikko, en siedä sitä.

Vahvuus on sitä, että jatkaa eteenpäin.

(Tietyllä tapaahan tuokin on heikkous ;P En osaa 

antautua muutokselle. Tosin muutos

olis tässä tapauksessa helpompi vaihtoehto,

joten ehkä se onkin vahva päätös?)

Täällä interwebsissä on juurikin tässä ennenkuin pääsin koneelle asti,

tullut vastaan samanlaisia kirjoituksia kuin mitä itse 

tulisin kirjoittamaan... Nyt on joku 

maaginen voimaantuvien ihmisten kirjoitushetki?

Pitää vielä näin viimeisenä asiana jakaa tällainen:
Viime aikoina on ollu tosi vaikeeta sietää mun kämppistä ja mm. sen takia

oon saanu lappaa ajatuksistani aika paljon kuraa pois että

pysyis positiivisena. Mutta just nyt äsken, tän 

heikkouden hyväksymisen jälkeen mä sain rohkeutta kysyä siltä, meinaako

 se heittää (taas) ruokaa pois, vaikka vastaus oliskin ilmiselvä

ja vaikka kaiken järjen mukaan saisin pistää sen poisheitettävän ruoan pois ja silti

en uskaltais tehdä sitä,,,, niin nyt uskalsin edes kysyä suoraan!

Tuntui ihmeelliseltä tajuta, että

vasta ymmärtämällä, miten heikko on, voi olla oikeasti vahva.

Siis, kaikkihan sen tietää?

Kaikenlaista kaikkee

Terve!

Oon taas ehkä täällä. Voi vitsit! Unohdin miten kivaa on bloggailla.

Tai ehkä se vaan tuntuu kivalta just nyt!

Mulla on päässä tooooosi paaaaaaljoooooooooooooooooooooooon

asioita.

Paljon kerrottavaa, tosin, saatan pimittää teiltä kaikki tärkeimmät yk-

sityiskohdat. 

I'm such a buttvoid.

Noh, jostain on alotettava. 1) Työharjoittelu Popparissa

eli kaikkien jazzinjanoisten sankaritiskin takana tarjoilu.

Oon ollu siellä vasta viikon, tai siis neljä päivää, mutta tuntuu 

että siitä vois nauttiakin.

Hauskempaa ainakin kuin edelliset koulun järjestämät 

harjoittelut. Hyviä tyyppejä pomottelemassa, rento

mutta silti ammatillinen meininki, ja mikä parasta,

mua neuvotaan kunnolla. Ja mikä vielä parsempaa, mä nään joka

ilta vähintään yhtä kaveria ja saan fiilistellä 

erittäin naftin musiikin tahdissa samalla kun kaatelen 

viiniä mielenkiintoisille (ja vähän vähemmän mielenkiintoisille) ihmisille.

Se ON tosi jees.

2) Tossa ehkä viikko sitten mulla hajos pyörä. Ei sillein, että kumi puhkes yms.

vaan siis se osa, missä käsiä pidetään, irtos lähes yhtenä kappaleena pyörän

rungosta just sillon ku olin menossa katsomaan Circus Uusi Maailman 

uutta (1/3-osa oli kyllä vanhaa) ensi-iltaa....

No ei siinä oikeestaan mitään, mä olin aatellukin aloittaa kävelemään 

kaikki matkat. Ihan hyvää kuntoilua kävellä vähintään 10 km joka päivä.

Noh. Innostuin kuitenkin vähän liikaa: het seuraavana päivänä jouduin kulkemaan

vähintään 5 tuntia, huono(i)lla kengä(i)llä ja sain aika 

pahat rakot oikeeseen jalkaan, joka johti siihen,

että tuli jännetulehdus. Tämä siis noin kolmea päivää ennenku työharjoittelu

tarjoilijana piti alkaa. 

Ja alkoihan se, hienosti parantui jalka just ekalle työyölle.

Ja sehän itse asiassa on se asia mitä halusin sanoa,

eli se miten kivaa on kun on oikeasti TERVE.

Mä inhoan, oikeestaan kammoan sitä, kun joutuu vain istumaan,

palautumaan, olemaan tekemättä mitään

koska muuten se joku mikä estää sua tekemästä mitään muuttuu vielä ilkeemmäks,

ja joutuu olemaan vielä pitempään tekemättä mitään.

Se on hirveetä!

..Ehkä mulla on vähän pakonomainen tarve olla.. tarpeellinen.

Hyödyllinen. Mutta siis hyi että!

Istua vaan tuntitolkulla ja saada aikaa kulutettua saadakseen aikaa kulutettua...

Tulee melkein sivari mieleen. Tai siis tuli jo.

3)

RUAMJAI *SYDÄN*.

Ei siis pienempi kuin kolme, vaan sydän.

Meillä on läjä uusia laulajia, meillä oli superhyvät

viikonlopputreenit, mä vaan tykkään runkuista nyt tosi paljon.

Kuamrai-ilmiö kävi toteen nyt.

4) Musta on hauskaa tajuta joka päivä jotain uutta.

Mä vaan huomaan ajattelevani jotain asiaa

ja yhtäkkiä mä... mikä se sana on?

tajuta, ei, i-.... se hehkulamppujuttu... !OIVALTAA!

se se on. Oivaltelen vaan kuin ilmaa vaan

kesken ajatuksen uusia asioita niin luontevasti,

että ajatukset jatkaa menemistään samalla 

kun mä ihastelen sitä oivallusta ja

sen tuomaa äkillistä selkeyden kauneutta ja turvaa.

Se on outoa, hassua, häiritsevääkin.

5)...

Samalla ärsyttävin, samalla kaunis ja ehkä mukavin asia:

mulla on tunteet. Vieläkin. 

Ainakaan ne ei enää vie ylimääräistä tilaa mun

pään muutenkin rajallisesta kapasiteetista.

Mutta musta on kivaa olla elävä. kipeä ja vahva, impulsiivinen 

ja harkitseva, tyhmä ja ymmärtäväinen. 

Kykenevä kyyneleisiin.

Ehkä se johtuu kaikesta tästä "levosta" mitä mä oon viime aikoina harrastanu.

En tosin omasta tahdostani.

Nyt pitää vielä lisätä kun tajusin, että

on tuo lepoilu on ollu hyvä. Mutta vaan siks, että oon tehny

kaikkee mahollisimman epäoleellista.

Jostain syystä tiedän, että se on se mikä tekee olon nyt niin hyväks.

Niin ja ehkä ruoka.

PÄIVITYS

Tuossa viikko sitten oli yks oudon tyytyväinen hetki,

kun katoin oman soluasuntoni ikkunasta ulos pimeään iltaan. Syksyn ensimmäisiä iltoja.

Tuli se tunne, että nyt mä oon omillani,

vapaa tekemään mitä haluan, samalla kun jännitin mitä

kaikkea pitää alkaa oppimaan.

Tänään mä itkin onnesta. 

(Koska mulla on perhe. Mulla on ihania

ihmisiä ympärillä, joita mun kannattaa arvostaa täydellä sydämellä ja -

mikä parasta - jotka arvostaa mua. Mulla on näytteleminen, viisautta ja rohkeutta tehdä oman

pääni mukaan, sisäistä voimaa ja rikkautta jumankekka valtavasti onnea.)

Tosin sitä ennen itkin surusta ja epätoivosta..

Mulla oli eilen tosi pitkä päivä ja tavallaan

tänäänkin, mut ei tuntunu ollenkaan

väsyneeltä - ainakaan fyysisesti.

Kävelin semmosen tunnin matkan kouluun ja sen jälkeen takas, juoksin oikeestaan,

hoidin kaikkia pieniä arkisia hommia ja luin,

nykyään ehkä liikaakin, kaikenlaisia maailmanpelastusjuttuja ja 

maailman vääryyksistä ja laiskoista ihmisistä

ja tanssiartisteista jotka elää unelmaansa tekemällä

taiteella oikeita muutoksia jossain Egyptissä

ja George Carlinin stand-uppia siitä,

miten uskomattoman itsekeskeisiä ja ylimielisiä

me ihmiset ollaan.

http://www.youtube.com/watch?v=2cjRGee5ipM

Ja George Carlin on kova, mua naurattaa sen jutut

ja se puhuu oikeesti tosi järkeviä juttuja.

Siinä vaiheessa vaan, kun se alko

puhua ihmiskunnan lopusta

mua ei enää naurattanu.

Alkoi tuntua niin pie-

neltä ja voimat-

tomalta. Että

kuollaan 

vaan

pois
kaikki. Me ollaan turhia ja hirveitä epäonnistujia.

Mä voisin aloittaa jo. Kukaan mua tarvitse.

Siis mä olin surullinen, ja ne ketkä tuntee mut

tietää, että tuossa vaiheessa mä vasta alan nousta. En mä 

oikeesti olis tehny mitään, hypänny ikkunasta tai vastaavaa

koska 

mä en rupea sellaiseen. 

Mut oli mulla silti surullinen olo.

Voimaton ja pieni.

Tai siis, ei voimaton, enemmänkin tajusin mittasuhteet ja huomasin,

että mun pölyhippusta pienempi ihmiskeho ei voi vaikuttaa

yksinään mihinkään, enkä jaksanu

tässä muutaman viikon verran ajateltuani, että kukaan ei 

jaksa lukea facebookissa niitä mun jakamia linkkejä

kun vaikutan varmaan hirveeltä moralistilta ja taidan ollakin ja kun koulussa

näkee niin paljon sellaisia sokeita nuoria eikä tiedä mistä niiden

kanssa edes vois aloittaa ja kämppiksenä taas toinen samanlainen, kaikki naapurit kans

ja vielä päälle se kun yritän kovasti olla 

ajattelematta kuinka yksin

yritän olla riippumaton, olla

takertumatta siihen tyyppiin.

yritän elää niin, että voisin rakastaa jotakuta toista, että mun aivoista katoais se kohta,

jonka mukaan mut on luotu yhdelle ainoalle ihmiselle

ja hitto miten voimakas voi ajan saatossa luotu

uskomus olla. Silloin kun kaikki yritykset

sitä uskomusta vastaan tehdään täysin

tyhjiks, siis nolla prosenttia onnistumismahdollisuuksia.

 Siitä uskomuksesta tulee

fyysinen osa itseä, kun sitä tarpeeks tekee.

Ihminen on oma kehonsa, mutta sillä on myös valta muuttaa sitä mielensä mukaan.

Uskomukset, kokemukset, muistot, ajatukset, positiivinen ja negatiivinen,

kaikki mitä sun pään sisällä tapahtuu muuttaa sun kehoa,

ja kun on saavuttanu sellasen sisäisen tietoisuuden tason että voi muuttaa

asenteitaankin melko helposti, niin ne asenteet, joita ei tahdo

muuttaa vaikka se olis itselle parhaaks, muodostuu todella vaikeiks muuttaa myöhemmin.

Pahinta on se, kun ei jaksa enää uskoa että se on vain uskomus.

Koska jokavitunikinen yritys rikkoa se uskomus menee

mönkään. Jokasaatananikinen mahdollisuus murenee sillä piruvie-sössimismessiaansiunaamalla

hetkellä, kun lähestyn henkilökohtaisella tasolla ketä vaan.

Se hiton Mythi ei bustaudu vaikka sitä Teräsmies 

heiluttaisi sitä Thorin vasaralla jonka 

vuonna 2013 kolmantenatoista kuukautena uudestisyntynyt Jesse
katsoisi, että Niin Käy ja Putin rupeaisi julkisuudessa homoksi

ja ilmastonmuutos pysäytetään ja vittujee.

Silloin pitää vaan.. kohdata tosiasiat, antaa itselleen aikaa miettiä

ja kerätä itsensä taas, jotta voi huomenna nähdä pienenpieniä

muutoksia. Niihin luottaen sitten jatkaa vaan,

kunnes uskoo näkevänsä oikeesti, miten asia on.

Jos. 

Jos sen jälkeen tunnen vielä niinkuin nyt,

jos mikään ei vieläkään onnistu,

niin en tiedä mitä tapahtuu. 

Ehkä räjähän. Ehkä muutun totaalisesti.

Ehkä lähden täältä kauas pois.

...Ehkä

mä oon vaan liian väsyny, vai.

auttaako lepääminen tähän?

Why am I even..?

Öblägh.

Kello on varttia yli neljä, aamulla,

huomenna on esitys ja mun oli tarkoitus 

saada unirytmini kasaan.

No jaa.

Käytin äsken aika paljon aikaa

horoskooppeihin.

Lueskelin kaikkee Nousevista Merkeistä ja Aurinko- ja Kuumerkeistä...

Planeettojen asennoista ja huhhahhei

sitä hilivimpulaa - niinkuin kaikkitietävä ihmisenemmistö sitä kutsuisi.

Se oli kiinnostavaa. 

Hämmentävää.

Voiko todella tietää ihmisestä noin paljon vain

tietämällä tarkan syntymisajankohdan?

Esim. antoi hyvin osuvan

näkökohdan siihen, miksi parisuhteissa

tai niiden aluissa

käy niinkuin just mulla käy.

Varmasti kiinnosti myös siksi, että se osui niin

kivasti yhteen kaiken sen kanssa,

mitä toivon itsestäni.

Ja joo, osa siitä on ympäripyöreetä ja

varmasti moni muukin tunnistaa itsensä siitä.

Mutta miksei. 

Sieltä, mistä mä katoin, oltiin ainakin rehellisiä

ja sanottiin kaikki, mitä ei

välttämättä muista kysyä ensin.

Mä tiedän, kuka mä sisimmässäni olen, joten miksei se pönkittäis mun egoa?

(joka on huomattavan pieni - ainakin on ollut..!)

Tää elämä tätä nykyä on vaan niin levotonta

ettei asioista enää saa kiinni eikä ajatukset vastaa -

eikä niiltä muista edes kysyä.

Impulssit ja muistot seuraavasta tehtävästä

tai mahdollisuudesta ottaa rennosti tulee edelle ja vie kehon.

Oli vaan kivaa, kun sai vähän selkeyttä

tähän päähän - onnistui muistamaan kuka on.

Ja miksi tuntee mitä tunteekaan.

Euh oyeh.

Hyvää huomenta, minä meen pehkuihin.

OJOJOJOJ MIKÄ GEIKGA

Tervehdys..

Olen paidattomana, kello on kolme minuuttia yli kaksitoista 

ja syön korvapuustia.(!)

Olin juuri Jaakko Laitinen & Väärä Raha:n keikalla.......!!!

Aijajai. 

Liian pitkä aika oli siitä kun viimeksi noin tanssin!

NE on AIVAN loistavia livenä, ei siinä voi pysyä paikallaan. 

Onneks Hanna Haapanen oli tänään aikasemmin ilmottanu että sinne voi tulla

(palauttamaan lainaamani Sigur Rósin levyn), en todellakaan kadu 

kahdeksan euron sisäänpääsymaksua,

vaikka rahaa minulla on suurinpiirtein nolla.

Tanssittiin alusta loppuun, tokasta biisistä lähtien mahtavan humpahtavaan

ja kansanveisumaiseen tahtiin.

Sitten juotiin - minä, Paavo ja Hanna - muutamat lasit vettä

ja mentiin uimaan kesäsateen jälkeiseen yöhön.

Katselin järven pohjaan veden alla, testasin pelkorajojani.

Puhuttiin vedenkieltä ja hoilattiin koko ajan, kunnes uinti loppui 

ja lähdin äidin luokse syömään pullaa.

Tänään töiden jälkeen jouduin hyväksymään yhden asian:

Mä oon täysi nössö kun pitäis astua toisen ihmisen mukavuusrajan yli.

Mä en kovin mielelläni tee jotain, joka tuntuvasti vaivaisi

toista ihmistä. Itseäni kiusaan jatkuvasti - osaks koska haluan jatkuvasti tulla

kaikessa paremmaksi - mutta en vaan millään taho

riskeerata toisen ihmisen hyvinvointia jos ei oo pakko.

Ehkä se on sitä etten tahdo toisten ajattelevan musta pahaa.

Ehkä mä olen automaattisesti nöyristelevä.

Ehkä mä arvostan jokaisen ihmisen omaa mielipidettä asioista, koska

itse ei voi koskaan tietää kaikkea.

Ei sillä syyllä oikeestaan oo niin väliä, mun pitää silti

oppia olemaan myös ilkeä. Tarkoituksella. Muuten mä en ole sellanen

näyttelijä kuin haluaisin, enkä sellainen ihminen mikä haluaisin olla.

Puhun siis feissaamisesta. (:P)

Kun Greenpeacen kanta on olla väkivallaton ja ilkivallaton

ja feissatessa mä edustan sitä joukkoa, niin

mä en voi olla niin taistolainen kuin haluaisin.

Me ei vedota ihmisten huonoon omatuntoon, me levitetään tietoa

ja yritetään saada ihmiset heräämään.

Mutta kuinka saat semmosen heräämään joka ei edes halua nähä unia?

Ja mietit että mitä

 se vaatisi että saisi joukon heräämään,

uskomaan uuteen parempaan päivään!

Että ihmiset ei tuijottaisi vain omaa napaa,

 että ryhtyisivät sinun tapaan

parantamaan

parantamaan

pointsit sille joka tietää biisin, tai ees bändin ;)

Haluaisin kysyä oikeesti tyyliin: "mikä teitä vaivaa" tai 

"onko hengittämänne ilma teille tärkeää" tai jotain 

iskevämpää, todella aggressiivista - niinku "Ettekö te nää mitä täällä tapahtuu", "ettekö

te välitä muusta kuin omasta perseestänne, pää ulos!"

Pitäis löytää se oikeuden ja kohtuuden raja, jossa olis tarpeeks sanomaa

pysäyttääkseen ihmisen mutta että se samalla olis kohteliasta

eikä vetoais ihmisten henkilökohtaiseen elämään. 

Kun en mä varsinaisesti ole mitenkään huono feissaaja, mutta

mä ehkä päästän ihmiset liian helpolla?

Siis mulla on huono tuuri, ainakin naisten suhteen,

mutta en uskois että se tuuri kytkeytyis feissaamiseenkin?

Koko viikolla en oo saanu yhtäkään ihmistä rahallisesti tukemaan.

Muut on saanu edes joitakin, suunnilleen sen päivän tarpeen verran.

Juttu on se, että tätä menoa, eli aika isolla todennäköisyydellä saan potkut, koska ei tuu tarpeeks lahjoittajia. Keskusteluita tulee, mutta mä voisin yhtä hyvin elää sossun tuilla,

tuntuu että mä en tee minkäännäköstä työtä kun ei ole mitään varsinaista

näyttöä siitä. Että mun huiput työkaverit tekee kaiken työn mun puolesta

ja mä oon jotenkin kelvoton yleensä työelämässä.

Tohon fiilikseen ei auta yhtään se, että vaikka saisinkin potkut niin

mä pärjään ihan hyvin, saan vuokrat maksettua sillä mitä

saan kohta palkaks.

noh, se siitä.

vitsit kun en pääse ILOSAARIROCK (tm):iin, mutta

toi Jaakko Laitisen keikka oli niin hieno, että

ehkä se ei haittaa.

Fiilis on kuitenkin yhä paidaton. :----)

Matkustaja

Mä tajusin kaikenlaista tässä eilisen

 ja tän päivän sisällä.

Muun muassa sen, miten torjutuks tuleminen

tai luopuminen jostakusta vaan lisää 

mun kiintymystä siihen. Mä oon sillä lailla masokisti. Henkisesti.

Tai ennemmin taistelija?

Kuitenkin. 

Jos mua ei suorastaan poisteta elämästä, niin

mä itse tahdon sinne yhä lujemmin.

Sen lisäks tajusin, että mä siirrän kaikkien mun

menneiden ihastusten herättämät tunteet siihen, jota 

mä eniten kaipaan... 

Mulle tuli siitä kaks ajatusta.

Toinen on yllättäen se, että sen takia en

oo päässy tosta matkustajasta yli.

Ja toinen on se, että tuolla tavalla

syntyy ikuinen rakkaus?

Ainakin teoriassa. Jos ihminen ihastuukin

toisiin välillä vaikka olisi naimisissa toisen kanssa,

niin se voi sitten lopulta vaan huomata

ne ihastuksen piirteet siinä kihlatussa, puoliskossaan.

Suurentaa sitä viemällä kaiken sen ihastuksen 

takaisin sille, jota on päättäny rakastaa.

........En tiiä yhtään, toimiiko toi toisilla.

Lisäks, en tiiä pitäiskö niin tehdä.

mulla se on vaan tapahtunu automaattisesti.

Mutta siinä on seurauksena se - dohyllättäennoshitsherlock -

että kukaan muu tai mikään muu suhde ei tunnu miltään.

Se, mitä toiset ihmiset herättää sussa, imetään pois niiltä 

henkilöiltä. Ihanku ne

ei olis koskaan tehnykään mitään merkittävää.

Ja, 

mun pitää nyt lakata tekemästä niin

koska

se lupaus minkä mä annoin

jos mä jatkan tunteiden siirtämistä

niin mikä sit on sua.

Miten mä sitten voin sanoa pitäneeni sen lupauksen.

Totta puhuen mä en enää ees tiiä

mitä mä ajattelen tosta tunteiden siirrosta,

siis että onko se ees mahollista tai totta.

Silti.

Hitto. tuli just mieleen että näistä teksteistä sais

tehtyä ehkä näytelmän, tai kirjan.

me, fucking narsist.

no ei ees. mutta vähän kyllä tuntuis siltä 

jos niin tekisin. "mulla on niin hieno elämä! teen siitä kirjan

ja siitä tulee bestselleri ja kaikki rakastaa sen makua ja

mun viisautta oh aaaahh c'est muaaaaa"

GEB [The Great Emperuoeur BleuBleu] ceased opening his heart and spreading wild ideas to PF [Public Friends].

Waz I mistaken?

Oi kesä.

Taidan kohta mennä uimaan, taas.

En muuten muuttanukaan minnekään, vaikka uhkailinkin.

Niin ja sori etten oo kirjotellu enemmän, on ollu tahtoa muttei aikaa!

Tää kevät, tää kesä, tää koko vuosi...

On sanalla sanoen The Most Awesomest Parsa Tähän Asti.

Osaksi sen takia ja sen ansiosta että tiesin sen (vuoden parhausasteen ylivoimaisuuden suhteessa

muihin vuosiin)

jo tammikuussa kun tein ensimmäisiä järjestelyjä uudessa asunnossa.

Melkein joka viikonloppu, joka viikko on ollut yksi tai 

useampi tapahtuma tai hetki jotka on täynnä onnea ja voitontunnetta.

Ja nyt on vapaus!

Ja lämpö!

Pitäis vielä vaan saada toimeentulotukea, tai

mahdollisesti mennä hoitamaan kissoja ja saada ihan palkkaa.

Asiasta sadanteen,

mitä mä teen tälle omituiselle sydämelleni?

Alkaa pikkuhiljaa tuntua mahdottomalta, että kukaan

tuntis aitoa vetoa muhun, kun oon niin kummallinen.

Mä oon ylpeä erilaisuudestani - vaikka joskus 

ajattelen etten oikeesti ole hirveän omituinen - enkä vaihtais

sitä mihinkään, koska mä vaan olen sellainen.

Mutta pitkästä, pitkästä aikaa alkaa taas tuntua siltä,

että maailmassa ei ole sellaista naista

joka.. en tiiä.

Ehkä mä en itekään ole valmis.

Mutta miten tätä jaksaa. En mä edes tiedä, onko tää vaan jotain

mieletöntä himoa vaiko vaan sielun kaipuuta olla yhtä, joka ilmaisee itsensä

todella voimakkaasti kehon kautta.

Koska en mä halua "pelkkää seksiä" tai vastaavaa.

Se miten mä käyttäydyn voi vaikuttaa siltä, mutta vähän aikaa sitä tunnetta tarkkailtua huomaan,

että sillä on paljon syvempi tarkoitus, enkä mä tulis 

tyytyväiseks mistään irtosuhteista.

Kai mä yritän todistaa itelleni etten oo tunteeton.

Tunteet ja sit ne Tunteet voi sekoittaa aika helposti keskenään.

Ja ne taas sekoittaa pään ja totuuden ja minkä tahansa, mitä vois olla meneillään.

Pitäis vaan elää. Onko tää mun pohdinta täysin yhdentekevää?

Tajuaisinko mä kaiken tän jotenkin käytännön, elämän ja olemisen, rehellisen,

spontaanin ja pidäkkeettömän itsen toteuttamisen kautta?

En tiiä.

By the way tykkään radio Groovesta.

Syttyä räjähdyksistä, räjähtää hiljaisuudesta

Nonnih. Vielä viimeinen homma ennen

nukkumaammenoo. Daft Punkin uusinpia biisejä soi, (Lose yourself to dance)

saatan muuttaa kesällä uuteen kämppään

mikä on erittäin hyvä, ajatellen nyt tässä tätä kämppistäni.

Mä olin myös Rovaniemellä aika äsken. Eilen vielä, siellä kaukana.

Se oli yks niitä hetkiä, jotka piirtyy mun aivopoimuihin

jonkinlaisena tuoksujen, hetkien, naurunpurkausten ja musiikin

poikkitaiteellisena maalauksena.

joo wou. tota.

Mä näin siellä kaikkee tosi kivaa. Näin hesan ylioppilasteatterin 

jutun nimeltä Give Me Back My Son, joka oli

mm. sympaattinen, vaativa ja mukavan omanlainen.

Sit siellä oli yks Vesa, joka on yks niitä harvoja jotka tajuaa

mun syvintä olemusta. Se rohkaisi.

Sit mä olin sellasissa aika lailla tajunnan räjäyttävissä Improskaboissa,

jossa mä sit improsin laulua. Jota en oo ennen osannu oikein tehdä.

Yhden kerran sitä ennen olin yrittäny oikeesti keksiä sanoituksia ja 

säveliä tyhjästä.

Mut nyt mä vaan päästin sen ulos, ei tarvinnu miettiä, ei tarvitse

yrittää kun vaan pitää hauskaa koko sen yleisön ja kilpailijoiden edessä.

Meille hurrattiin niin lujaa.

Valot iski kasvoihin niinku joku säkenöivä tuuli ja korvat pauhas!

plus mulla oli tosi hienot housut.

ai vitsit.

Mä tykkään JYTISTÄ tosi paljon, ja mä tykkään siitä,

kuinka hienoja juttuja voi ihminen kokea oikeassa seurassa.

Mä näin myös häiritsevän kauniita unia, vaikka olin

samana iltana tajunnu että mun passi on 

ehkä rovaniemellä...

mut siis. 

Mä en.

TAJUA.

Naisia.

Tai tajuan, ja se tässä ehkä ärsyttääkin eniten.

Miks mä tajuan (jos tajuan) ja 

miks ne EI.

..Tosin, yhtä hyvä mahdollisuus on, että ne aattelee melko lailla samoin

ku mä, ja vähintäänkin siinä suhteessa, että nekään ei uskalla

tehdä sitä mitä pitäis jotta ne tietäis sen minkä haluaa tietää.

liiallista empatiaa?

liian vähän?

En tiiä. Mä samaan aikaan en jaksa yksinäisyyttä 

ja samaan aikaan en jaksa sitä säätämisen määrää,

jonka vieläpä pelkään olevan enimmäkseen 

ihan oman pääni sisäistä.

Niin se on ollu jo niin monesti.

Alkaa mennä vähän väsyneeks tää touhu, joten sanon nyt hyvää yötä

Kauniita unia.

A TITLE TOO LONG TO BE PUT AS A TITLE, INSTEAD THIS IS BLANK.

Mietin indikaattoria, joka kertois milloin on miettiny liikaa.

En kyllä keksi.

En myöskään tajua, miksi joskus ei tajua miettivänsä asiaa, jolle ei 

sillä hetkellä edes tarvitse löytää syytä tai nimeä tai ratkaisua.

Varmaan ihan vain kaiken varalle. Mutta eikös

sekin ole aika tyhmää? Paremmin siitä hetkestä, jonka varalle 

yrittää epätoivoisesti keksiä jotain oljenkortta, selviäisi kun 

vain keskittäisi energiansa tähän hetkeen, right?

Tosin, jos mä lakkaisin miettimästä niin mä oisin vaan sellainen joka puolelle pomppiva superpallo,

kuten eräs ystäväni asian ilmaisi.

Ja siinä tapauksessa mä pian haluaisin pysähtyä miettimään, että mikä mä olen.

hm. Kohtuus kaikessa vai.

Se on jännä. Siis se ajatus, tasapainosta.

Se on niin ikiubervanha lausahdus ja niin... ei sitä suoraan voi sanoa

kliseiseksi, mutta monesti haluaisi sanoa niin.

Ja silti se pätee aina. Se on semmoinen ylitotuus tai vastaava, 

ainakin mulle. "Tasapaino", "Kultainen keskitie", "Yin ja Yang",

ei liikaa eikä liian vähän, lujaa mutta hellästi, vahva ja samalla heikko,

mitä näitä nyt löytyy.

Ärsyttävän tosi. 

Haluais ennemmin keskittyä yhteen asiaan.

Vaikka aina löytyy lopulta jotain, mikä innostuttaa

ja vetää mukaansa.

Voisikin olla vaan sellainen jättimäinen, VALTAVA jokin*

joka kattaa joka ikisen asian olevaisuudessa ja olemattomuudessa,

joka ikisen hippusen kerrallaan ja yksinään ja samalla 

kaiken mitä on, yhtäaikaa.

...ehkä mä oon vähän yksinkertainen, ja ahne?

ja lapsellinen, se tiedettiin :P

tai sit mä haluan vaan olla yhtä. tasaista. virtaa.

ja SAMALLA HIRMUISTA KIEPPUVAA MYRSKYÄ JOKA RÄJÄHTÄÄ SISÄÄN JA ULOS.

Mut tiättekö. Kaiken ton ihminen voi kokea toisen ihmisen kanssa.

ja no mä en nyt tähän ota kantaa mutta jotkut varmaan 

tykkää tehä sitä joittenkin porojen tai Eiffel-tornien kanssa

mut se on ihan niiden oma asia

*Oisin sanonu pallo, heheh, mutta pallo on muotona liian rajallinen.

   Kuka älypää muka keksi että maailmankaikkeus olis pallon muotonen. (varmaan minä)

SOKEUS ON PERVERSSIÄ

Siis silloin kun sokeus on henkistä ja vapaa valinta.

Miksi,

MIKSI IHMISET TYYTYY TIETÄMÄTTÖMYYTEENSÄ?

Tietysti suurimmaksi osaksi siksi, että aikojen nopeasti muuttuessa

yhä nopeammiksi

ja globaalin hämmennyksen vallassa helposti

kadottaa kosketuksen omaan elämäänsä ja 

siihen, mitä syö, mitä on.

Mutta sen lisäksi joillakin on otsaa käyttää tätä hyödykseen,

jotkut ovat niin heikkoja etteivät voi vastustaa kiusausta

haalia itselleen valtavasti massia ja mikä pahinta,

huijata toiset luulemaan että on itse jeesus. 

Kristus mitä paskaa.

Cross us, risti meidät, kristus? Tavallaan tosi osuva ja hieno ilmaus.

Pienempänä joskus oikein toivoin että mua rankaistaisi milloin

vain en itse tajuaisi, että olen tehnyt jotain väärää.

Harmi vain että nykyään rankaisija on myös se, jota on rangaistu.

Ja juuri sellaisella heikolla tavalla rangaistu, sillä joka

haalii itselleen kaiken varastamalla, ei paljon yhdeltä, vaan 

ihan vähäsen kaikilta, huomaamatta. 

Vieläpä niin ettei rikkoja edes tajua miten hirveitä seurauksia 

juuri tuolla huomaamattomuudella on.

Ja samalla maailma tuntuu täyttyvän ihmisistä, jotka tajuavat kaiken.

Ihmisten tietoisuus lisääntyy, mutta kuinka paljon aikaa

vielä on jäljellä? 

Kaiken maailman kemikaalit tuhoaa hitaasti mutta

varmasti ensin terveyden, sitten turrutetun tahdon ja sitten elämän itsensä.

Voisi sanoa, että sitä saa mitä tilaa. 

Paitsi että

suurin osa ihmiskunnasta on yksinkertaisesti sokeita niille

pienille yksityiskohdille.

En tavallisesti julista tällä tavalla epäkohtia, koska tahdon että

tätä blogia lukeville tulee hyvä mieli,

mutta nyt kiehui yli... Luin vähän ravintotietoutta...

Oikeasti mulla menee aika mukavasti, mulla itselläni:

Gallerian viimeinen esitys oli eilen, samoin yks konsertti ja 

Ruamjain viikonloppuharkat, mä löydän yhä vaan

uusia hienoja juttuja ja niiden kautta rakennan identiteettiäni,

tuntuu itsevarmalta ja vahvalta, enkä oo joutunu antamaan

periks niissä asioissa mitkä on tärkeitä, mulla on ihmisiä

ympärillä, ne näkee mut.

Ja musta tuntuu että oon niin hirvittävän etuoikeutettu, niin valtavan

hyvässä asemassa että mun on pakko yrittää

auttaa kaikkia muita. Vaikka se pakko auttaa olisikin vain

oman syyllisyyden helpottamista.

Mutta eikös se ole ihan oikein? Jos mun kaikkein itsekkäimmät

halutkin toteutuu vain tuomalla kaikille muille 

todellista hyvää, niin mun mielestä,

SE!!

ON! 

TOSI!

 JEES!!!

Antaa tunteiden viedä, niin kauan kuin pystyy olemaan rehellinen tunteilleen, itselleen.

Äläkä ikinä luovuta, älä ikinä sulje silmiäsi, jos tiedät mitä katsot.