Kurrhhhh.
Kissan kehräys,
kuvaa lähes oikein sitä tunnetta,
kun lähtee hiljaa, kuiskaillen pois
seminaarinmäen kirjailijatalolta omalla tavallaan
vuoden upeimman tapahtuman jälkeen.
En tiiä, oli vaan jotenkin niin
semmoinen hetki, ettei tahtonut murtaa
sitä tunnelmaa. En edes halannut ketään
esiintyjistä, vaikka kaikki paitsi yks oli semmoisia
joita oisin muuten halannu ja
hymyilly niin että naama halkeaisi.
Epäröin, mutta tajusin silti, että
jostain syystä se paras tapa lähteä kotiin
tänään olisi hiljaa, huomaamatta, niin
että tuon upean kokemuksen tarjonneet
saisivat oman euforisen arkeen laskeutumisen tehtyä.
Tai jotain.
Siis: Kirjailijatalolla oli kulttuuriklubi TAJU,
tämänkertaisena iltana myös talon
kellaria käytettiin esiintymiseen. Siellä oli
Circus Uusi Maailman (hehhe) Cumsatis Satiscum,
Moyo - kaksi kunnon afrorumpalia ja runoilija, yksi
toinen runoilija ja, keksiä.
Ihmeellistä, miten lämminhenkiseksi tuo
paikka muuttui, kun Cumsatis oli ensin
pusertanut yleisön ahtaaseen, pimeään (ja välillä aika kylmään)
huoneeseen, sitten luikerrellut yleisön keskellä
ja työntänyt ihmismassoja kuin
uninen pikkulapsi kohti kaaoksellista, mutta
sisältä millintarkkaa bändikeikan esitystä.
Joo, siis esittivät esittävänsä keikkaa.
Just sillein mukataantuneella huumorilla.
Aaarr ne soitti ja laulo niin hyvin!!!
En yksinkertaisesti pysty just nyt - eli puserra -
kertomaan kaikkea kauneutta ja
iloa, mitä tuolla pienessä talossa tapahtui.
Se vaan oli niin upeeta.
semmoista upeeta, että haluaisin sellaisia
tapahtumia lisää, paitsi että
juuri se pilaisi sen ainutlaatuisen sosiaalisuuden
tulvan, minkä tuo aiheutti.
Hehkutan tätä varmasti vielä ens viikonkin.
Lisäksi tää päivä on ollu tosi hyvä,
kaikessa muussa kuin koulumielessä.
Mikä meinaa sitä, että en oo tehny läksyjä.
Mä sain tänään aamupäivällä laulettua ISON C:N.
Siis mieletöntä. Mutta kyllä se vaatikin
tämmöisen ihmeellisen päivän siunaamaa herkkyyttä
ja rentoutta ja tahdonvoiman tarkkuutta. Ja ääni-
huulien venyttelyä. Sit söin piirakkaa enkä enää
päässy matalalle. ups.
Sen lisäks tajusin tässä keskiyöllä, että
mitä mä oonkaan oikeesti käyttäny
kaikessa näyttelemisessäni, että mistä se
mun persoonan muuntautuminen tulee.
No sehän on selvä, mukautumisesta tietenkin.
Siis siitä, että muokkaa ilmaisutapaansa
riippuen siitä, kuka on suhun huomionsa kiinnittänyt.
Ja se on asia, jota oon tehnyt aina.
Kun ennen mä en tienny että miks mun
näytteleminen on aina vähänku samanlaista mutta
silti kaikkien mielestä hyvää. (ja erilaista?)
No nyt mä tiiän, ja mikä tärkeintä, nyt mä
voin vieläpä kehittyä kunnolla, tulla paremmaksi
siinä roolin kehollistamisessakin enkä
ainoastaan tunteiden ilmaisussa
- hahah ihan kuin se tunteiden ilmaisu
ei olis se tärkein - mutta en mä
halua tehdä aina samalla tavalla eri roolia.
omilla liikkeilläni. Ei kapteeni heiluta käsiään
niinku mä kävellessä, eikä herra Capulet
ilmeile niinkuin mä. Joku teinipoika
ei ole niin tietoinen itsestään ja ympäristön liikkeistä
kuin mä, eikä varsinkaan yhtä ajattelevainen
tai perfektionisti kuin mä.
Mutta nyt mä oon askelen lähempänä sitä roolin
mielenliikkeiden, ajatusten ja elämän heijastamista sen roolihahmon omalla tavalla.
