...Mutta The Holidayn näin.
Pihhuh.
Mun tunteet on tukevoitunu tai jotain, oon (ilmeisesti) aivan yhtä herkkä kuin ennenkin, mutta en silti aivan kristallinhauras.
Kunhan kerran päivässä törmään johonkin lämpimään, ihastuttavaan johonkin. Musiikkiin tai valokuvaan tai muistoon tai sanaan tai johonkin, joka stimuloi mun aivokuorta kunnolla. Sitten on aika väistämättä edessä vähän pillittämistä.
Mut tukevoituminen, eli ero tähän hetkeen ja hetkeen kuus kuukautta sitten on se, että nyt pystyn valita ajan/paikan missä rupeen pillittää tai pillitänkö ollenkaan. Osaan ottaa tunteeni käsittelyyn sisälläni, ilman ilmaisua.
Ennen siis musta tuntui lähinnä, että jos en sitä jotenkin näytä niin en sitä myöskään tunne.
Se tuntui jotenkin tyhmältä.
Joten näytin ehkä vähän tyhmältä. höhö.
The Holiday siis oli sellainen elokuva, jossa kaksi naista vaihtaa toistensa taloja kahdeksi viikoksi päästäkseen eroamisestaan yli ja päätyvät lopulta löytämään elämänsä rakkauden sieltä täysin uudesta paikasta täysin yllätyksen kautta. Mutta se, mikä siinä teki vaikutuksen, ei ollut edes hyvä näytteleminen (eikä välillä aika kliseinen tunnelmabiisin sijoitus), vaan se, että siinä elokuvassa näytettiin mun tunteet neljän eri ihmisen kautta... ja ehkä yhden tietyn tunteitakin. Mä katsoin sitä aika antaumuksella, ja sillä asenteella että tossa olen mä. :P
Se oli kivaa, vaikkakin vähän vedet silmissä. Musta on muutaman viikon ajan tuntunut, että mun tunteet on jotenkin piilossa multa itseltäni. Ehkä tahdoin vaan levätä, ehkä en vaan tajunnut että oon muuttunu hieman.
Ehkä en halunnut hyväksyä että oon muuttunut..
Mutta toisaalta, nyt kun sen hyväksyn, huomaan etten oikeastaan ole "muuttunut".
Ennemmin vain löysin jotain itsestäni, en vanhaa vaan uutta. Sellaista mitä osa musta on halunnu löytää.
hm.
Laulaminen on aika kivaa. Kun vaan harjoittelisin vielä kunnolla, voisin olla hullun hyvä. :::V
ELÄMÄ alkaa kohta. Kevät tulee olemaan raskas mutta myös tavattoman kevyt.
