"Porco salaatti" ja kehvelieläin

Oi witsit, tänään on ollu kiva päivä.

Heräsin tosi häiritsevistä painajaisista (ei

varmaan pitäis syödä pestopastaa

ennen nukkumaanmenoa), mutta

heräsin kumminkin, melko 

kauniiseen aamuun.

Lähin kouluun sen kummemmin syömättä,

mitä turhia kun parin tunnin päästä

pääs ilmaiseks ruokailemaan... ja 

vatsa meinas haljeta :P 

Koulu oli ihan koulua, mikäs siinä

mutta ois voinu olla toistakin.

Lähdin ettimään ensin semmosta

jännää kauppaa nimeltä Shasa -

se ei oikeestaan oo ihan kauppa kuin

ehkä semmonen miniekoravintola.

Piti vaan mennä tutustumaan

siihen. Ja hän näki, että se oli hyvä.

Hän näki myös Keidas-nimisen

aasialaisen ruoan kaupan, jossa kassamies

puhuu hyvin, mutta vähän suomea. eh heh.

Sitten en löytänyt sieltä mitä piti, niin jatkoin

Ekoloon, missä oli kivan tuoksuista ja 

hintavaa. Mitäs siitä, kerran vain tehdään ruokaa

itse (couscous-salaattia). Sieltä löytyi!

Luomu on kivaa siinä mielessä että A) se on luomua,

B) se on hyvää, mutta ei C), koska se on kallista.

Jos oisin ollu nopee oisin saanu kolme ilmasta avokadoa.

Sitten keräsin mustikoita Mestarin Herkun 

lattialta, koska joku oli ilmeisesti kaatanu

mustikkahyllyn lattialle ja viattomat

asiakkaat vaan joko kiersi sen tai astui 

mustikoiden päälle... :DD

Oli hyvä olo, niin mikäs siinä. Just kun sain 

ne vähän syrjempään lattialle niin 

joku tuli jo takaa voivottelemaan

"noniii ja joku alko jo siivoamaan"

maan

maan.    

joo. Kaupungissa sattuu ja tapahtuu 

vaan jos on rahaa ostaa - mitä mulla ei ole,

ei ainakaan enää.

Mut! Mä näin tänään Porco Rosson!

!!!!!!!!!!!!

Se. Oli. Hieno.  

.

Kaunis ja ylevä ja hassu ja väkevä, mutta

itseironisen hellyyttävän katkeran suloinen.

Mä haluun lentää.

Niin! Ja näin tänään kotimatkalla sisarukset,

semmoset ehkä 10-13-vuotiaat siskon ja veljen,

jotka kantoi siwasta ruokaa tai jotain.

Veli piti kiinni itseään isompaa koiraa

ja sisko valitti kuinka se ei jaksa kantaa

kun sen käsi on kipee. Eikun sen jalka.

Niin se sano...

Poika oli nuorempi.

Aattelin jotenkin heti, että niiden 

vanhemmat on varmaan ihan hirveitä

orjuuttajia jotka vaan juo ja elää

tukirahoilla ja huutaa lapsilleen,

mutta oikeestaan mun vaisto sanoi

että mä taidan vähän liioitella.

Ehkä aika paljonkin? :P

Mut se oli kiinnostava hetki.

Joh. Ei mulla kai enempiä,

mulla oli oikeesti tosi kiva päivä 

tänään, ilmoittauduin Jujutsun peruskurssille

ja (ihan kohta haen kelalta rahaa) ja 

kaikki on tuntunu elämän peruspainosta

huolimatta todella keveältä. Iloiselta.

Lisäksi opin hallitsemaan mieleni syvyyksiä

päivä päivältä paremmin. Hooohh Hoh Hoh

HOOO. 

Mwah kaikki!

Hällä on synttärit

Olisinpa älykäs ja kirjoittaisin näitä joskus järkevämpään aikaan...

Noh, tuleepahan lukijoille ainakin tarpeeksi haasteellista tulkittavaa :P

Hmm.

Näin tosi aidontuntuista lentämisunta viime yönä! 

Jossa tappelin Vriskaa vastaan. Jostain syystä niissä unissa,

missä mä lennän tapahtuu myös intensiivisiä taistelukohtauksia, 

enemmän tai vähemmän. 

Näin myös vahvasti homoeroottisesti sävyttyneen unen. 

Tai sit se oli vaan tosi TOSI miehinen uni.........?

No siis, siinä oli tää ihme tammikoivu kaunista poutataivasta vasten,

ja siinä oli joku sininen haltia-entti joka oli

alasti, mutta ilman sukuelimiä tai jotain?

Heti kun huomasin tämän kriittisen eron humanoidirotujen

välillä, sillä alkoi kasvaa, eikun versoa, joku tappi.

Sillein tyylipuhtaasti noin kolmekymmentä astetta vaakatasosta ylöspäin.

Kannattaakohan tätä kertoa loppuun :D

Se tyyppi puhui jonkun samankaltaisen kanssa,

tosin sen läsnäolosta ei ollu juuri muita todisteita kuin sen

ääni (se oli miespuolinen. sikäli kuin niitä semmoiseksi kutsuttiin?)

Mut ilmeisesti se puhe aiheutti siinä toisessa jotain,

(oli tässä vaiheessa kiivennyt siihen ihme tammikoivuun)

ja siis, se sen öh erektio ilmeisesti kasvatti siihen puuhun 

uuden oksan. Se niinku istui paikassa, missä ei 

oikeestaan ollu mitään, nojasi siihen puuhun 

kaikin puolin ilmassa vitsit tää on kömpelösti kerrottu...

siis ilmassa, jossa se oli ollut melkein heti tämän unen alettua.

Unikin oli häikäisevän pitkä, jotain kymmenen sekuntia.

Pointtina lähinnä tää outous, se tappi oli lopulta semmoinen 

muhkea oksa, joka oli kolmesti puhjennut kauniin oranssiin

 pallokukkaan ja jatkanut sitten kasvamistaan. 

Ja se tyyppi oli jotenkin tosi oudon ilmeetön, ihme pokerface.

Vaikka ei se mitään piilotellu?

Joo, se oli outo. And now for something completely different!

Tänään katoin kaikkien mun mahdollisien tulevien opistojen

hakuohjeita ja ennakkotehtäviä -
niistä tulee aina niin kipinöivän innokas olo. En tiiä mikä siinä on,

varmaan se odotus, että pääsee/joutuu kohta olemaan

tosissaan siinä jutussa, mikä oikeasti tuntuu omalta.

Kun haluaa niin kovasti päästä sinne sisään,

lukee niitä esittelyitä ja tuntee sen samanhenkisyyden 

ja sen, että noilta voi oppia, sinne pääsemällä suorastaan
sinetöi kohtalonsa niin, että oppii kaikkea sitä,
mitä on jo niin pitkään tuntunut puuttuvan omista "välineistään".
Että jos (ja kun) pääsen tuonne, voin oikeasti
näytellä ammattilaisena, varmuudella.
Ei tarvitse luottaa pelkkään vaistoon, sekin on niin ailahteleva.

Taiteilijat on hulluja. Vain todella onnekkaat ja

todella paljon työtä tekevät näyttelijät voi oikeasti

elää sillä, mitä haluaa tehdä. Senkin jälkeen 

on iso riski tuhota se into ja aitous yksinkertaisesti sillä, 

että siitä tulee työtä, sillä kun sitä pitää vaan tehdä ja tehdä 

eikä saa

lopettaa.

Niin. Sen kaiken tietää ja silti se vaan vetää niinkuin magneetti.

Tai ennemmin aurinko, tahtoo vaan lähemmäs sitä loistetta,

sitä unelmaa ja lämpöä.

Työ on työtä, eikä se siitä miksikään muutu, mutta.

Sen eteen on kai valmis tekemään vielä enemmän töitä, 

jotta siitä tulee joku päivä se unelmatyö,

leikkiä vaan joka päivä. Elää ilman pelkoa

riittämättömyydestä tai väsymisestä. Pelon pelosta.

No tuon viimeisen varmaan karkoittaa tekeminen yleensä,

ei tarvi sitä varten olla täydellinen jobi.

Niin, ja: 

Paljon, Paljon,  paljon onnea Saaralle. 

(/Puutulle/Caavalle(-palle?))

Jotenkin älytön se numero, 24... siis, häh?

Ja just tämmöset bloggaukset joko häivyttää mun loputkin lukijat ikiajoiksi tiehensä

TAI just näistä mun suuri matka maineeseen alkaa :DDD

Elämännälkä

Jömbötidöm. On outo olo.

Kohta tämäkin yövuoro takana, vihdoin. Sisäinen kelloni on jotenkin ekstra-herkkänä ja menee miten sattuu, välillä tuntuu että kahdessa minuutissa kerkeää kääntää koko Punkaharju ylösalaisin ja sitten on semmoinen koomaava tunne, kun aika ei kulje ja pää on turta tekemisestä. Ei tiedä pitäisikö syödä nälkään tai liikkua jotta veri kiertää, kun on jo syönyt ja liikkunut niin paljon, että ainoa järkevä vaihtoehto tuntuisi olevan lepo, mutkun tässä sekavuudessa ei erota omaa vireystilaa... Ja kun koko yön on soinut joku biisi, josta pitää tosi paljon, mutta aamulla on vaan ei enää pleaze!

Eikä saa edes laulaa, kun kaikki nukkuu.

Ai niin! Piti joskus kertoa yhdestä unesta, jonka näin. (Joo montakohan unta osaan kertoa ulkoa jota EN ole nähnyt...) Olin kuitenkin jossain ihme avaruusaluksessa, olevinaan. Ihmisten kanssa joita en elämässäni tunne. Me viistettiin aurinkoa, tai useampaa tosi läheltä, niin että se aurinko muuttui sellaiseks lastenanimaatiossa piirretyks, vähän kuin olis tehty Stopmotionilla värikkäästä paperista. Liekkejä purkautui ja muutama osuikin, mutta ne oli vaan vähän lämpimiä :)

Yhtäkkiä mä ja ehkä Inga oltiin sit kuun kamaralla. Siellä oli sellaista avaruuden kuollutta, kraatereita ja pölyä. Me löydettiin joku ihme kaivos, jossa oli kovasti alienmaista kristallipeltiä. Se oli jotenkin ainoa tapa päästä takas maan pinnalle. Mä olin yhtäkkiä Bart ja Inga oli jo suunnilleen matkalla maan pinnalle. Sitten ne kristallipeltijutut heräs henkiin! (ne oli tummanpunaisia, kiven näköisiä) Niistä tuli sellainen yksi iso aura - traktorin aura siis - ja se yritti heittää mut pois kuun pinnalta. Se oli aika pelottavaa.

Mulla oli pasuuna tai trumpetti kädessä, en tiiä kumpi kun en erota.

Siitä lähti kiva ääni. Uni loppui todella sekavaan sekoitukseen eri tilanteita; Ihmettelin kuinka mä osaan soittaa trumpettia ja joku kuun noita-akka yritti antaa mulle kohtalokkaita ohjeita siitä, miten mulla on vain yksi mahdollisuus ponkaista joltakin punaiselta junaradalta jollakin golfin kokoisella munan muotoisella aluksella takaisin kotiin samalla, kun väistelin sitä alien-auraajaa.

Se oli tosi pimee uni. Ihan visuaalisestikin aika synkän värinen.

Tiiättekö mitä? Facebook pitää mut ehkä järjissäni täällä.

-Hei bleubleu.

-Mitä?

-Älä valita elämästäs, ainakaan blogissa. Ihmiset ei jaksa lukee semmosta.

-Ai... mut jos mulla olis noin tuhat lukijaa, varmasti jotakuta kiinnostais mun valituksetkin!

-Enpä menis vannomaan.

-No hö. Kuka sä ees oot?

Pääsen hei näyttelemään tänä kesänä sittenkin! Pikku rooli komedianäytelmässä, mutta silti! En ole vielä niin innoissani kuin tavallisesti, ehkä se johtuu tästä kaoottisesta elämästä. Mutta silti! "Kätkäläinen ja kaupungin valot" on näytelmä ja mä oon kerrostalon asukki joka on ihastunu naapuriin ja menee karaokeen sen kanssa :P

Jos tää sumuinen olo vaan häipyis, niin miettisin jo kaikkia mahdollisia tapoja rakentaa tollaistakin hyvin pinnallisesti ohjeistettua ihmistä. Ruumiinkuvaa ja asennetta, sen olotilaa yleensä, tapaa millä se ilmaisee itseään ja miten sen sais esiin mun keholla... Hyvä kun ei oo vielä edes kuullu ohjaajan mielipidettä.

Nyt multa loppuu aika, abbb. Tuun keskiviikkona Jyväskylään! !!!