Eihän se oppi ojaan kaada

Heeeeei. Mulla olis

muuten paljon kivaa kerrottavaa, mutta..

Suomen leikkaukset ja kaikki ihmeen koulutuskuntayhtymien tai

minkälie rahan perään kuolaavien

möhömahojen päätökset saa aika vihaiseks.

Jos puukottaa selkään, vois edes yrittää olla sen verran

rehellinen ettei jutustele kivoja selkäänpuukotettavan kanssa

just ennen itse aktia.

Lyseossa lopetetaan opetus, vaikka kovasti lupailtiin muuta.

Noh. Eniten mua vaan harmittaa, että en tiiä, mitä

sanoa niille kaikille, joita tää eniten koskee.

Kyllä muakin surettaa, Lyseo oli ja on paras koulu missä oon ollu,

mutta, ehkä siitä on jo aikaa kun mä opiskelin siellä.

Silti, ei se kaupungin hyväksymä ratkaisu ole

mitenkään kiva. Ihmiset jotka ennen ois menny

lyseoon menee kohta johonkin, jota kovasti pelätään ja

jonka ennustetaan olevan joku oppilastehdas,

jossa opetus tapahtuu internetin ja ladattavien kaiken

valmiiksi rajaavien tietopakettien kautta.

 ÄRH.

 hm. mutta mä kai ennemmin keskityn iloisiin asioihin.

se tuntuu tällä hetkellä melkein väärältä(?)

Mua vähän jännittää, miten mä tekisin

yhden, jos toisenkin ihmisen kanssa.

Tähän mennessä koko elämääni mikä tahansa vaihe, jossa

mulla olis ehkä mahkuja jonkinmoiseen onneen

ja oon ottanut sellaisen askeleen että

oon kertonu mitä toivoisin ja kuka mulla on silmissäni ja ajatuksissani,

niin se on johtanu lopulta vainkaveruuteen.

Mua ei nykyään pelota sanoa mitä tunnen, mutta

mä tahdon vaan ajatella asian sillä lailla loppuun, että en tee mitään

mitä en oikeesti halua tehdä. 

Oonko suorasanainen? Mitä jos se on vähän röyhkeää? Pitäiskö kierrellä ja

kaarrella? Pitäiskö vaan sietämättömästi kärsiä ja oottaa? Mitä

jos silloin ois liian myöhäistä? 

Mitä jos se oli alusta lähtien vaan harhaa.

Eihän sitä tiedä ennenkuin kysyy. Mutta mitä hyötyä tietämisestä on,

jos se sotkee ja tuhoaa kaiken?

Onko tietämisen kirous se, että jokaista tiedonhippusta kohti ihmisen

pitää olla aina vaan vahvempi ja aikuisempi?

Vai onko ratkaisu olla sataprosenttisen avoin ja luottavainen?

Pystyykö kukaan tuollaiseen?

"Kai hän tietää, ettei ihminen olis ihminen jos ei saa nauraa..."          

      

Okei, mä annoin teille nyt hieman blån kuvan mun
fiiliksistä. Oikeesti mulla on ollu aika kiva päivä.
Tuli vaan vähän pohdittua.
-------------
BTW jos puolet tästä tänpäiväsestä kirjoituksesta 
näkyy puolet pienempänä tekstinä niin siinä
on semmoinen bugi, jota en osaa korjata.
 Sen pitäis näyttää ihan normaalilta.
:P 

Uskalluksen euforia ja kuinka ihanaa onkaan joskus oikeasti pelätä

La, lala-lala lala-lala LA lalala
lalla, doom-a-doom-a doo!

Upsista. Huomasin juuri, että oon viimeisen kahden ja puolen vuoden
(wau.) aikana käyttäny Väärää Fonttia!! 
Georgia sen olla pitää.

Mutta! Ihanan iloista päivää teille kaikille!
Minulle tapahtui tämmöistä:

29. päivä tiistaina, just ennen teatterikerhoon menoa
mä harppasin tietoisuuden ja kehon ja tahdonvoiman ymmärtämisessä
sellaisen ihmiskunnan kokoisen askeleen. Keksin ehkä
uuden tavan aistia, ainakin näin länsimaisessa mielessä.

31. päivä eli perjantaina eli kolme päivää sitten
näin huoniksen version Madaameista
(Jani el Tanskalaisen kanssa). Se oli aika huikee. Oli hauska verrata 
viime kesän harjulla tehtyä versiota siihen missä
Enni le Junttila on Marika ja kaikki muut ihan ventovieraita.
Ja siis se oli koskettava! Yllättävää, koska
se teksti on aika karskia välillä. Aivan mahtava toteutus ja kaikki,
tosin harjulle pitää antaa se plussa että se oli enempi
komedian sääntöjen mukaista tai siis siinä oli tosi
tarkkoja vaihdoksia ja puheen rytmi oli
hienosti hiottu. harjulla.

juu. perjantaina myös "lenkkeilin" ja juttelin niitä
sun näitä Janin kaa.

Sitten lauantaina (,1.2.,) alkoi Ruamjain treenivkloppu
ja samalla Gallerian treenivkloppu, hianosti män.
Teille voin tässä
ehkä kertoa, että kun olin runkuille kertonu
etten illalla päässy treeneihin niin olin syyksi
kertonu että "toisia treenejä", mutta oikeesti
olin menossa kattomaan Kalavaletta Vakiopaineeseen...
 Sit sain tietää että näytös oli loppuunmyyty ja
menin sittenkin runkkukeikkailemaan. :P
Sen jälkeen! 
Sen jälkeen mä menin Hanna el Haapasen synttäreille
juomaan BISSEÄ ja krebailemaan. Niillä 
oli aika meininki! kaikkea nuoruuden musaa soi ja
Twisteriä pelattiin ja kaikki nauroi ja runoiltiin,
lähettiin baariin ja tanzattiin,
törmäsin isoon kasaan tuttuja ja Jyttiläisiä! Auli le Entinen Jyttiläinen,
Nykyinen Ilves oli melkoisen säkenöivä ja
tutun outoileva, Tessa kännissä hähä ja kaikki muut
tosi kivoja, sielläpähän tanzattiin. 

Mulla oli sen illan vallitsevana tunnetilana "pano/läheisyydenkaipuu".
Tai jotain noiden väliltä. Auli, harmi kyllä,

oli ainakin sen illan ihastunu yhteen Villeen joka on siisti
tyyppi ja kaikkee, mutta dammitall. Tessa, johon olin syksyllä
ihastunu, keimaili ylä-asteen tutun kanssa (jonka kanssa oisin kyllä
 halunnu muuten vaan jutella).
Hanna, jonka kanssa olin lähes koko illan
ja jota eniten olin sinä iltana toivonu lähestyväni,
ei ollu musta kiinnostunu, sillä lailla.
En mä sille mitään sellasta sanonu enkä siltä mitään kysyny,
 mutta kyllä sen huomas.

Silti ilta oli melko hauska, naurettiin paljon ja
söhlättiin, mä rikoin pyöräni avaimen,
lähin kotiin aamukuudelta ja menin suihkuun pienessä krapulassa.
Siinä sitten, hyvin väsyneenä ja laskuhumalassa
oivaltelin kuinka synkkää elämää elän ja miksei mua kukaan
rakasta ja vittu=paska maailma ja kylmäkin vielä (olin
siis juuri suihkusta tullut ja märkä).

Huh. kuinka ihminen onkaan kehonsa orja.
Okei okei, keho ja mieli ei ole kaksi eri asiaa.
Tai: ne ei ole erotettavia, ne kuuluu yhteen.
mutta laskuhumala ja väsymys on
hyvin petollisia, ne synnyttää ajatuksia, jotka ei pidä 
monesti paikkaansa. ne myös sumentaa Vaiston.

Siinä vaiheessa, kun otin rummun selkään ja
lähin pyöräilemään treeneihin yhdeksältä
puolen tunnin unien jälkeen,
olin jo melko normaalissa olotilassa. Noh, vähän krapulassa.
Mutta Kuamraikuoron treenit on aina tosi 
iloinen juttu, siis niistä tulee iloiseksi :)
Ääni oli loppuvaiheessa ihan
tuut, edellisenä päivänä oli hullut äänenmadaltamistreenit
ja siinä oli sit kiva tuskin nukkuneena krapulassa
pysyä tietoisena ja pistää tahdonvoima
pitämään kaikkia pieniä lihaksia käynnissä ja rentona... huhh.
Mutta no, oma oli vikani ja hyvin ne meni.

Treenien jälkeen mentiin Henri- ja Iina Karjalaisen
ja Iinan veljen Jaakon kanssa Grilli21:lle 
vähän lihapiirakkaa maistelemaan.
 kattelin koko ajan ettei kukaan vaan sais päähänsä
varastaa pyörää ihan kahden metrin päästä mua.

Kolmen aikaan olin Ilokivessä, kaikki jyttiläiset
mun eturivissä ja ihmeen skarppina
itsekin, kattelin ja ihmetyin. Mieletöntä,
miten kunnianhimoisia näyttelijöitä ja näytelmiä ja ohjaajia
onkaan. Se, Pelko, oli siis rehellisesti paras 
näkemäni näytelmä ainakin kahden vuoden sisään.
Niin mielettömän paljon juttuja, niin aitoja, niin tarkkaa
ja aisteja kutkuttavia ideoita tuotuna näkyville, ja kuuluville.
Sen lisäks se iski mun krapulaisenherkkään ja
melkein eksistentiaaliskriisiseen sieluun
kuin vasara kuumaan alasimeen.
Se oli lämmin näytelmä, kertoi, yllättäen, pelosta ja
mitä kaikkea se saa aikaan. Se rohkaisi ihmistä.

Mä olin just viime päivinä miettiny,
kuinka mä en uskalla päästää kontrollia irti.
Kuinka mä hyvin harvoin oon "oma itseni".
Kun se esitys oli lähestymässä loppua ja mä tuskin 
pysyin paikallani ja kahen tunnin ajan olin imeny itseeni
pelon eri näkökulmia ja kokemuksia pelosta, 
mulla kasvoi todellinen paniikki
rinnassa. kylmä hiki ja vastustamaton tarve 
huutaa kasvoi sisällä, (oiskohan ollu eka
kunnon paniikkihäiriö, ou jea!) ja mä tajusin jo että
mun pitää vaan kohdata tää, niinkuin aina 
ennenkin ja just niinkuin tuo näytelmä 
tahtoi katsojan tekevän.

 Aplodien aikana mä vaan itkin ja nauroin,
se oli mun oikeus ja velvollisuus ja vapaus.
Se oli ehkä kaikki mitä mä toivoin.

Gallerialaiset on kans kivoja. 
Mä pystyin avautumaan niille ja ne
ymmärs. Ja pelkästään sen takia mä kiinnyin niihin vähän lisää.



 

Tänään
tuli äiti ja mummo käymään, ne toi mulle
kaikkea kivaa hyödyllistä kamaa - ja ruokaa. :P
Perhe on kiva. Äidit on ihania.
Hyviä iltoja kaikille,
mä haluaisin nähdä kaikkia taas ja olla aidosti teidän kanssa.

Saviour of the dreaming dead of Loukkukorventie

Hajaa! Ja tervetuloa takaisin, rakkaat lukijat!

Tänään on vielä edessä muutama laatikko,

jotka pitäisi täyttää

ja 

huomisella laatikoiden ja pakettiauton ja sängyn purkaminen,

 jonka jälkeen treenit.

Khaaahh, ei väsytä - ja se on kivaa, mutta

on kova kiirus. Vielä olis kivaa, 

jos Kela ja maistraatti tajuais, että osoite 

on muuttunut ja tarvitsen piakkoin rahaa, näin niinkuin

vuokran maksamiseen. esim..

Höäääähh. Meni sitten kuus tuntia ohi. Pikkusisko valtas koneen ja mä

paketoin hieman tavaroita luatikoihin.

Nyt onki jo suurin osa pakattu, enää oma huone

jäljellä!

Viime aikoina, kuten aina, on mielialat

heitelly vähän miten sattuu. Onneks oli joulu,

ne kolme, neljä päivää jolloin ei tarvinnu varsinaisesti

tehdä yhtään mitään oleellista, oli just sen

verran mitä tarvitsin rentoutumiseen.

Nyt soi Gotan Project. Kuuntelin tätä ekan kerran

kun oltiin muuttamassa siskoa tampereelle. 

Aika hassuu.

Niin ja ne jotka ihmettelee tota otsikkoa saa tietää,

että se tulee yhdestä Homestuckin kappaleesta.

Jotka ei ihmettele ei myöskään tiedä!

Muaaahahahahhahahahhohhhhaaaa!!!

12.12.12.

Aargh. Tosi kummallinen olo.

En joko osaa olla ihmisten kanssa

tai törmäsin vaan just väärään aikaan

tiettyihin tyyppeihin. Olin jotenkin tajuamattani

tosi etäinen, oikein säteilen negatiivista energiaa. Jalkoihin sattuu,

ärsyttää yhä, tai siis ei ärsyttäny taukoamatta

tähän hetkeen saakka vaan 

alkoi ärsyttää uudestaan ja 

jalkoihin sattuminen ärsyttää lisää.

aika loppuu taas ja joudun kohta jättämään kesken

jutut kun muuten en herää kunnolla.

Vähän aikaa tuolla kotimatkalla aattelin että

sekoan. Joku bussi oli jätetty pysäkille 

yksinään ja mä aloin melkein 

kuvittelemaan että sieltä nousee kohta joku

salamurhaaja tai joku.

Paniikkihäiriö?

Uorh. Kun meidän ensi kesän

musikaalin ohjaaja tuli puhumaan

tuossa improklubin ohella, kun kerta oli

siinä vieressä, että ootko osallistumassa

proggikseen. Sanoin etten oo varma,

koska en oo varma...

mutta mun syyt olla osallistumatta

 voi olla aika kevyitä?

Mua stressaa koulu, monologi, muuttaminen,

kesätöiden haku (koska viimeksi kun hain olin

aika onnistumaton - muistan että yhteenkään hakemukseen 

ei vastattu), se tunne, että haluan olla

kesän vähän iisimmin kuin viimeksi, mutta

näyttää siltä, että siitä tulee rankempi.

Mä tahdon, aion sanoa että osallistun,

mutta mua vähän hirvittää se tekemisen 

määrä, mitä itselleni haalin.

(Muuten.(Oon viime aikoina yrittäny näyttää tunteeni

"rehellisemmin" eli suoremmin, eli meinaa

sitä, että yritän olla peittämättä 

negatiivisia tunteitani.))

Samalla mä moitin omaa arkailemistani täysillä.

Mua ei väsytä ruumiillisesti, mutta

veikkaan että stressin määrän voi mitata

siinä, miten herkästi mä saatan suuttua 

nykyään. Asiaa ei auta yhtään se,

että oon tosi hyvä peittämään suuttumukseni ja

hillitsemään impulssini. No ennemmin

se tapahtuu vaistomaisesti.

Huohhh...

Ehkä se tästä.

P.S. hyvää yötä.

Humanity before destiny

Huhhuh. On ollu

monenlainen päivä. Ajatuksia kohtalosta,

karseeta musiikkia vs. siistiä musiikkia, ylenpalttista

väsymystä, zombimättöä,

askeettisia kehon ja mielen harjoitteita,

sokerin mieltämistä myrkyksi,

kiinalaisia sarjakuvia, omatoimisesti lähes kokonaan

itse tehtyä ruokaa, 

kommunikaatiota ja sen katkeamisia(?)

Mä oon niin iloinen kun saan

vihdoin lähteä tästä kämpästä omaani.

Joskus on niitä

päiviä kun ihan kaikki ärsyttää

ja sille ei vain voi tehdä mitään

koska ei voi mennä minnekään.

Tää ei oo niitä päiviä,

mutta se, kun Muro on kiimassa ja

naukuu ja kusee ympäriinsä

niinkuin olisi keisarinna

ottaa vaan ihan hullusti aivoon.

Se on lemmikki, joo, mutta ei minun,

se ei ole ihminen, joo, mutta ei se

oikeuta sitä olemaan niin hiton itsekäs

ja piittaamaton vaikka onkin hormonimyräkässä.

Jos oikeuttaisi, niin 

minäkin saisin joka hetki tehdä ihan

minkä tahansa viettini mukaisella tavalla,

jos sitä haluaisin totella.

Muussa tapauksessa jokainen elävä olento ei ole samanarvoinen.

Vai oliko tuo juuri sanomani juttu 

äärettömän naiivia?

Tähdennän nyt tässä, että edes silloin, kun kerron

asioita tarkasti, en aina osaa sanoa

kaikkea, mitä tiedän tai en tiedä kyseisestä

aiheesta tai siihen liittyvästä.

Ärh.

Ärsyttää!

Tuon tiedostaminen oikeastaan on mukavaa.

Koska näyttelijyys. En mä voi

olla kameleontti-ihminen, näytellä

mitä tahansa jos en voi tuntea tai kokea mitä

tahansa. No okei,

näyttelijyys ja lavalla asioiden

tuominen yleisölle ei oikeastaan aina

 vaadi näyttelijältä koko elämän kirjoa

(vaikka tietyllä tavalla vaatii).

Silti, olen perfektionisti.

Tällä lailla tänään. Mä meen kohta nukkumaan.

Toivottavasti.

Hieno ilta, mutta miksi paska fiilis?

Oonko mä jotenkin itsekäs

tai kiittämätön?

Kun tuntuu tältä, vaikka JYTin pikkujouluissa

nauroin aika todella paljon.

Mä oon välillä niin onnellinen

kun tiedän, että olen 

yhteydessä niihin ihmisiin, jotka 

tietää musta kaikenlaista,

enemmän kuin juuri kukaan.

Mitä mä tekisin ilman semmosia ihmisiä?

Kuinka kukaan tekis 

mitään ilman niitä supertärkeitä ystäviä?

Sillä just tänään noiden ihmisten 

olemassaolo on mulle kaikki kaikessa

Mulla on valtavasti semmosia kavereita/sydämellisiä

tuttuja/rakkaita kavereita, mutta

ne tietää minusta itsestäni tuskin mitään

eikä mulla ole niihin mitään sidettä.

Sellaisten kanssa on hauska viettää aikaa

mm. treeneissä ja valmistautumassa johonkin,

mutta kun pitäisi juhlia tai viettää muuten vain aikaa,

on tosi vaikeeta tulla huomatuksi.

Niillä on siellä omat kaverinsa, omat 

juttunsa ja mä oon yhäkin aika huono

tuomaan itseäni esiin, vaikka tarvitsenkin hirveästi huomiota.

Sen lisäks että olen vielä niin monessa eri 

yhteisössä, joissa kaikissa on oma erilainen henkensä

ja kaikkee, niin semmoisiin yhteisöihin

on aika vaikea päästä mukaan

sillä lailla, että joku huomaisi ja ymmärtäisi

jos mulla on kuoren alla jotain ilkeän tuntuista muljahtelemassa.

Se mitä mä yritän tässä sanoa on,

että mä tarvitsen pysyviä ystäviä just nyt.

Pysyviä suhteita.

Ihmisiä, joiden kanssa ja niiden näkemisen jälkeenkin

on lämmin ja keventynyt olo.

Kaikki on niin hektistä.

Jabadabaduu.

Toissapäivänä oli hauska ilta.

Ääni oli samana aamuna menny ihan

mäsäks jostain ihmeen syystä, 

mutta sitten parantui muutaman tunnin päästä.

Lähin kuuntelemaan ilmaiskonsertti Loistoa

ja huomasin että perkele, kauheen

moni mun kavereista on jotain Jyväskylän Top Ten-laulajia..

Kuulin mm. coverin Florence + The Machinen Cosmic Lovesta.

SE tärähti NIIN lujaa! Ai että, pitkästä aikaa oli 

tommonen täydellisesti fiilisteltävä 

konsertti. Jos oisin istunu eturivissä tai missään,

mikä ei olis semmosessa konserttisalissa 

vähän huono yleiselle liikkumiselle

niin en ois pysyny paikallani vaan

tanzannu ja huutanu äänen (taas) käheäks.

Mutta oikeesti, en kunnolla muista millon viimeks

kuuntelin livenä jotain mikä sais mut niin

hurmioon, sellaseen kaikennielaisevaan iloon -
musiikkorgasmi on myös osuva sana.

Niin ja sori, oon ollu vähän aikaa vaitonaisena

eli not having made any blogwritinging.

On ollu kiirettä, Paviljongissa työskentely, Ruamjain

harkat (kuoro muuten soi ihan älyttömän hyvin 

nykyään), Ylioppilasteatterin PALJAAT ja tuleva

Galleria vie aikalailla kaiken aikani. Tai veisi

jos antaisin viedä. ehkä tunnin tai kaksi päivässä otan 

itselleni. 

Ja yhyy Jujutsu-treenit jää koko ajan välistä!
Kyllä mää varmaan pysyn perässä, (muut on ihan hitaita :PP)

mutta ku mä en oo ees maksanu sitä

kurssimaksua minkä eräpäivä oli ehkä viikko sitten

ja tuntuu tosi ilkeeltä.

Plus haluan treeeeenata! Macho bodyman!

Eei kait mulla muuta.

Paitsi mitä nyt ailahteleva sydän, 

tai ehkä vähemmän ailahteleva oikeestaan?

Äm en mä osaa nyt selittää enkä

tiiä onko nyt oikee hetki muutenkaan,

nöf.

Haluisin ehkä hetken rauhaa tältä,

tai sit vaan sellaista 

Suurta

ja Säteilevää ja

Harkitsematonta/Epäilyksetöntä.

miten voi tuotakin suunnitella jumankutale.

Vielä yks juttu! mä oon nykyään vähän

kiroilemiseen päin :------D

JYTti on kyllä parhaita teatteriporukoita

missä oon ollu ja vitsit että tykkään tehä 

touhuja niiden kanssa. 

Vaikka ne opettaakin mut moninaisille tavoille.

Aika kivaa se.

nyt ehkä öitä!

Älkää lukeko, mä puhun vaan itestäni

Hoi hei.

Mä taisin tajuta tänään

vähän lisää itsestäni.

Ärsyttää kun en joskus pienempänä

tyyliin lukiota aloittaessa voinu tutustua

Jungiin, siihen filosofiin tarkemmin.

No ehkä mä vaan unohdin etsiä

siitä tietoa ite

 silloin, mutta

hitsi.

 se ois ollu tosi hyvä juttu.

TEIN SIIS TUOLLA INTERWEBSISSÄ YHDEN PERSOONALLISUUSTESTIN.

taas.

Yks asia mitä en kai vaan ollu...

halunnu (?) myöntää itelleni,

on se, että mun

tunteet on joillekin ihmisille

liian intensiivisiä.

Siis kyllähän mä oon sen tienny,

jo pitkän aikaa, mutta en vaan..

en tiiä - on aika vaikeeta

avata tunteensa toiselle, kun siinä käy näin:

http://www.youtube.com/watch?v=TzAnP7ibjyU

Ei löytyny parempaa versiota 

näillä pattereilla. Mut oikeesti, toi tyttö

joka nauraa tossa on vähänku

se tyyppi, joka aina nauraa kun mä kuvittelen

etukäteen mitä vois tapahtua jos

alkaisinkin vaikka itkemään.

Vielä yks mutta, 

En nyt siis tarkoita että kaikki

mun tunteenpurkaukset alkais tai päättyis

itkuun, ihan yhtä hyvin mä nauran tai 

hulluilen tai pohdiskelen (tai. tai. tai.tai. tai. tai. tai. tai. tai. tai.

tai, tai, tai, tai, tai, tai, tai tai tai tai tai 

Tai tai TAI tai taitaitaitaitaitaitaitai tai tai tai tai jotain) yksinkertaisesti

niin valtavan suurella volyymillä, että

ne, joiden mä sillä hetkellä haluaisin

reagoivan rohkaisevasti 

ei vaan osaa olla siinä.

Luin joltain sen testin linkkisivulta eli foorumilta

joka oli periaatteessa suunnattu just

mun "persoonatyypeille" niitten

tosi paljon munkaltaisten ihmisten elämästä.

Oon ennenkin tajunnu, että mä oon pelokas,

mutta nyt selkeni että millä tavalla.

Joskus aikaisemmin mä oisin

hymyilly vaan voidakseni peittää sen, että sattuu -

koska sen näyttäminen olis ollu

vaan hillitön purkaus. Kontrolloimaton.

Oon viime aikoina kans tajunnu

olla esittämättä. Ehkä mä nyt

alan oikeesti kasvaa rohkeaksi.

Äärh. Kello, sinä tunteeton paskiainen.

Mä haluaisin kertoo lisää - öh, itsestäni..

GRAAAAA!

voi nolous.

Voi kummallisuus. Siis. Milloin viimeksi sanoin

"voi nolous"... en koskaan, silloin!

totaaa huhhui. Miten voi päässä kulkea

noin viis eri tunnetta skaalojen laidasta toiseen

sekunnin sisällä. Tai siis miten selittää se???

eh öh.

mut ehkä te silti tajusitte?

no en tiiä.

Graaaaaa hitsi kun väsyttää.. se syö tätä inspraatjoota 

ja muutenki sitä vaikutelmaa 

minkä halusin antaa.

tosin eipä mun tarvii antaa mitään vaikutelmaa. heh.

mä vähän vielä opettelen sitä epäesittämistä.

Ja nyt on vaan kauhee tämmönen

että "älkää lukeko, mä puhun vaan itestäni"..

omassa blogissani.... 

:s 

:P

 :D

 :Å

Four Tetillä on tosi kivaa musiikkia. btw.

mä meen ny nukkumaan. toivottavasti

mun unet antaa ees vähän tilaa,

ettei tarvii kaivaa tämmöstä 

kuoppaa kaikelle sille,

mitä haluaisin

sanoa.

Kuun valossa loistaa ilta.

Kurrhhhh.

Kissan kehräys,

kuvaa lähes oikein sitä tunnetta,

kun lähtee hiljaa, kuiskaillen pois

seminaarinmäen kirjailijatalolta omalla tavallaan

vuoden upeimman tapahtuman jälkeen.

En tiiä, oli vaan jotenkin niin

semmoinen hetki, ettei tahtonut murtaa

sitä tunnelmaa. En edes halannut ketään

esiintyjistä, vaikka kaikki paitsi yks oli semmoisia

joita oisin muuten halannu ja 

hymyilly niin että naama halkeaisi.

Epäröin, mutta tajusin silti, että

jostain syystä se paras tapa lähteä kotiin

tänään olisi hiljaa, huomaamatta, niin

että tuon upean kokemuksen tarjonneet

saisivat oman euforisen arkeen laskeutumisen tehtyä.

Tai jotain.

Siis: Kirjailijatalolla oli kulttuuriklubi TAJU,

tämänkertaisena iltana myös talon

kellaria käytettiin esiintymiseen. Siellä oli

Circus Uusi Maailman (hehhe) Cumsatis Satiscum,

Moyo - kaksi kunnon afrorumpalia ja runoilija, yksi 

toinen runoilija ja, keksiä.

Ihmeellistä, miten lämminhenkiseksi tuo

paikka muuttui, kun Cumsatis oli ensin 

pusertanut yleisön ahtaaseen, pimeään (ja välillä aika kylmään)

huoneeseen, sitten luikerrellut yleisön keskellä 

ja työntänyt ihmismassoja kuin

uninen pikkulapsi kohti kaaoksellista, mutta

sisältä millintarkkaa bändikeikan esitystä.

Joo, siis esittivät esittävänsä keikkaa. 

Just sillein mukataantuneella huumorilla.

Aaarr ne soitti ja laulo niin hyvin!!!

En yksinkertaisesti pysty just nyt - eli puserra - 

kertomaan kaikkea kauneutta ja 

iloa, mitä tuolla pienessä talossa tapahtui.

Se vaan oli niin upeeta.

semmoista upeeta, että haluaisin sellaisia

tapahtumia lisää, paitsi että

juuri se pilaisi sen ainutlaatuisen sosiaalisuuden

tulvan, minkä tuo aiheutti.

Hehkutan tätä varmasti vielä ens viikonkin.

Lisäksi tää päivä on ollu tosi hyvä,

kaikessa muussa kuin koulumielessä.

Mikä meinaa sitä, että en oo tehny läksyjä.

Mä sain tänään aamupäivällä laulettua ISON C:N.

Siis mieletöntä. Mutta kyllä se vaatikin 

tämmöisen ihmeellisen päivän siunaamaa herkkyyttä

ja rentoutta ja tahdonvoiman tarkkuutta. Ja ääni-

huulien venyttelyä. Sit söin piirakkaa enkä enää

päässy matalalle. ups.

Sen lisäks tajusin tässä keskiyöllä, että

mitä mä oonkaan oikeesti käyttäny 

kaikessa näyttelemisessäni, että mistä se

mun persoonan muuntautuminen tulee.

No sehän on selvä, mukautumisesta tietenkin.

Siis siitä, että muokkaa ilmaisutapaansa

riippuen siitä, kuka on suhun huomionsa kiinnittänyt.

Ja se on asia, jota oon tehnyt aina.

Kun ennen mä en tienny että miks mun

näytteleminen on aina vähänku samanlaista mutta

silti kaikkien mielestä hyvää. (ja erilaista?)

No nyt mä tiiän, ja mikä tärkeintä, nyt mä

voin vieläpä kehittyä kunnolla, tulla paremmaksi

siinä roolin kehollistamisessakin enkä 

ainoastaan tunteiden ilmaisussa

 - hahah ihan kuin se tunteiden ilmaisu

ei olis se tärkein - mutta en mä 

halua tehdä aina samalla tavalla eri roolia.

omilla liikkeilläni. Ei kapteeni heiluta käsiään

niinku mä kävellessä, eikä herra Capulet

ilmeile niinkuin mä. Joku teinipoika

ei ole niin tietoinen itsestään ja ympäristön liikkeistä

kuin mä, eikä varsinkaan yhtä ajattelevainen

tai perfektionisti kuin mä.

Mutta nyt mä oon askelen lähempänä sitä roolin 

mielenliikkeiden, ajatusten ja elämän heijastamista sen roolihahmon omalla tavalla.

I can see my neck. And chin.

A peculiar thing happened to me this morning.

(okay afternoon, but morning sounds better)

Kuinkakohan moni mun nykyisistä 

kavereista ja ystävistä on tuntenu mut

pitempään kuin kolme vuotta?

Tai jopa pitempään..

Kuinka moni niistä tietää.

Miltä.

mä. 

näytän...

ILMAN PARTAA

MWAHAAHAHAHAHAHHAHA!

AAAAHAHAHHAHAH

HHAHHAHhhahahahaa

HAHAHAHH

hhaaaAAAAAAA

AAAAAAAAAAAAA

AAAAAAAAAAAAAAAAA

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA...!!!!!

Hui. Musta tuntuu kuin mä ite

nauraisin itelleni just tollein "evil laughterillä"

Mutta oikeesti, tää on aika virkistävää.

Melkein puolet mun elämästä eli

suunnilleen koko mun "oikean" elämän

mä oon eläny parran kanssa.

Ihan hauskaa kun tuntee ja näkee

oman leukansa ja kaulansa.

Ja että ne ei oo samannäköiset

kuin jotain neljä, viis vuotta sitten...

Mutta oudolta mä varmasti näytän!

hahaha. Noh, oon kuitenkin jo suunnilleen

tottunu tähän.

okei tuohon en kyllä usko itsekään.

on tää silti aika hauskaa.

Voisinpa pistää tähän kuvan!

Mut emmä jaksa, pitäis ettiä kamera ja

kaikkea. kauhee vaiva. plääääh.

Huh. Siinä tämän kuukauden isoin juttu.

Tai ainakin lähes jaetulla sijalla yhen

toisen jutun kanssa, jota

en kuitenkaan sano.

SEN SIJAAN sanon, että

oijoijoi kunpa nyt vaan osuisi

aikataulut nappiiiiinn.

Voisin päästä näyttelemäääääääännnn............

hihiii! Ja esittäisin vieläpä kunnon

kiroilijateiniä! kähähää.

Kerrankin jotain erilaista!

And däts öbaud it.

nais tu sii juu, bai bai!

Taustalla aurinko joka ei lämmitäää

Joskus ottaa aivoon, kun ihmiset valittaa

niin joutavista asioista.

Kun itse on elänyt koko elämänsä

melko askeettisesti,

tietäen, että on olemassa niitäkin joilla

menee todella paljon huonommin

ja että täällä asiat on 

oikeasti aika hyvin.

Niin ihmetyttää nämä minun ikäiset 

ammattiin opiskelevat tyttöset

ja poikaset, joilla on niin paljon

rahaa että pitää keksiä 

valittamisen aiheita ajan kuluttamiseks.

HuoH.

Joo, tässä oli mun maailmanpelastus-angstit,

ei siitä sen enempää.

Eilen

olin taas kerran hienolla keikalla,

taas kerran Popparissa. 

Siisti meininki, upeaa musiikkia, jota olisi voinut

olla lisää, kaiken kaikkiaan hieno lopetus

pitkälle päivälle. Ihmiset onnistui päästämään

irti arjesta, henkimään rakkautta elämää ja ystäviä kohtaan

 ja olemaan hetken suorittamatta.

 ei siellä tosin minkään 

sortin toimituksia suoritettu,

if you know what i mean ehe öhö.

Nyt pitäis lähteä Jujutsua taas treenaamaan...

Tänäkin päivänä yhteensä ehkä yhden tunnin oon saanu itselleni,

jos kaikki lasketaan. Mutta ei siinä,

Japanialaiset taisteluTaiDot onkin

aika kivaa. Rankkaa vaan.

Sitäkin mä tosin oon toivonu, kunnon rääkkitreeniä kerrankin.

Oon ihan kikseissä yhestä kaatumistempusta

mitä ollaan opeteltu, se näyttäis varmasti

hienolta jossain esim. Krampin teoksessa! hihii.

Ja niin. Elämä on hienoa, mikäs 

sen ihanampaa.

                                                        Se on se yks asia, jota en kestä. yksinäisyys.
                                                        Just sitä yksinäisyyttä on kestetty nyt yli vuoden.

Ainut vaan, että kun melkein jokainen,

jonka tunnen on onnellisesti parisuhteessa.

Se ei tunnu ainoastaan yksinäiseltä,

vaikkei myöskään musertavalta,

niin silti 

jotenkin sietämättömän

..Blålta?