PÄIVITYS

Tuossa viikko sitten oli yks oudon tyytyväinen hetki,

kun katoin oman soluasuntoni ikkunasta ulos pimeään iltaan. Syksyn ensimmäisiä iltoja.

Tuli se tunne, että nyt mä oon omillani,

vapaa tekemään mitä haluan, samalla kun jännitin mitä

kaikkea pitää alkaa oppimaan.

Tänään mä itkin onnesta. 

(Koska mulla on perhe. Mulla on ihania

ihmisiä ympärillä, joita mun kannattaa arvostaa täydellä sydämellä ja -

mikä parasta - jotka arvostaa mua. Mulla on näytteleminen, viisautta ja rohkeutta tehdä oman

pääni mukaan, sisäistä voimaa ja rikkautta jumankekka valtavasti onnea.)

Tosin sitä ennen itkin surusta ja epätoivosta..

Mulla oli eilen tosi pitkä päivä ja tavallaan

tänäänkin, mut ei tuntunu ollenkaan

väsyneeltä - ainakaan fyysisesti.

Kävelin semmosen tunnin matkan kouluun ja sen jälkeen takas, juoksin oikeestaan,

hoidin kaikkia pieniä arkisia hommia ja luin,

nykyään ehkä liikaakin, kaikenlaisia maailmanpelastusjuttuja ja 

maailman vääryyksistä ja laiskoista ihmisistä

ja tanssiartisteista jotka elää unelmaansa tekemällä

taiteella oikeita muutoksia jossain Egyptissä

ja George Carlinin stand-uppia siitä,

miten uskomattoman itsekeskeisiä ja ylimielisiä

me ihmiset ollaan.

http://www.youtube.com/watch?v=2cjRGee5ipM

Ja George Carlin on kova, mua naurattaa sen jutut

ja se puhuu oikeesti tosi järkeviä juttuja.

Siinä vaiheessa vaan, kun se alko

puhua ihmiskunnan lopusta

mua ei enää naurattanu.

Alkoi tuntua niin pie-

neltä ja voimat-

tomalta. Että

kuollaan 

vaan

pois
kaikki. Me ollaan turhia ja hirveitä epäonnistujia.

Mä voisin aloittaa jo. Kukaan mua tarvitse.

Siis mä olin surullinen, ja ne ketkä tuntee mut

tietää, että tuossa vaiheessa mä vasta alan nousta. En mä 

oikeesti olis tehny mitään, hypänny ikkunasta tai vastaavaa

koska 

mä en rupea sellaiseen. 

Mut oli mulla silti surullinen olo.

Voimaton ja pieni.

Tai siis, ei voimaton, enemmänkin tajusin mittasuhteet ja huomasin,

että mun pölyhippusta pienempi ihmiskeho ei voi vaikuttaa

yksinään mihinkään, enkä jaksanu

tässä muutaman viikon verran ajateltuani, että kukaan ei 

jaksa lukea facebookissa niitä mun jakamia linkkejä

kun vaikutan varmaan hirveeltä moralistilta ja taidan ollakin ja kun koulussa

näkee niin paljon sellaisia sokeita nuoria eikä tiedä mistä niiden

kanssa edes vois aloittaa ja kämppiksenä taas toinen samanlainen, kaikki naapurit kans

ja vielä päälle se kun yritän kovasti olla 

ajattelematta kuinka yksin

yritän olla riippumaton, olla

takertumatta siihen tyyppiin.

yritän elää niin, että voisin rakastaa jotakuta toista, että mun aivoista katoais se kohta,

jonka mukaan mut on luotu yhdelle ainoalle ihmiselle

ja hitto miten voimakas voi ajan saatossa luotu

uskomus olla. Silloin kun kaikki yritykset

sitä uskomusta vastaan tehdään täysin

tyhjiks, siis nolla prosenttia onnistumismahdollisuuksia.

 Siitä uskomuksesta tulee

fyysinen osa itseä, kun sitä tarpeeks tekee.

Ihminen on oma kehonsa, mutta sillä on myös valta muuttaa sitä mielensä mukaan.

Uskomukset, kokemukset, muistot, ajatukset, positiivinen ja negatiivinen,

kaikki mitä sun pään sisällä tapahtuu muuttaa sun kehoa,

ja kun on saavuttanu sellasen sisäisen tietoisuuden tason että voi muuttaa

asenteitaankin melko helposti, niin ne asenteet, joita ei tahdo

muuttaa vaikka se olis itselle parhaaks, muodostuu todella vaikeiks muuttaa myöhemmin.

Pahinta on se, kun ei jaksa enää uskoa että se on vain uskomus.

Koska jokavitunikinen yritys rikkoa se uskomus menee

mönkään. Jokasaatananikinen mahdollisuus murenee sillä piruvie-sössimismessiaansiunaamalla

hetkellä, kun lähestyn henkilökohtaisella tasolla ketä vaan.

Se hiton Mythi ei bustaudu vaikka sitä Teräsmies 

heiluttaisi sitä Thorin vasaralla jonka 

vuonna 2013 kolmantenatoista kuukautena uudestisyntynyt Jesse
katsoisi, että Niin Käy ja Putin rupeaisi julkisuudessa homoksi

ja ilmastonmuutos pysäytetään ja vittujee.

Silloin pitää vaan.. kohdata tosiasiat, antaa itselleen aikaa miettiä

ja kerätä itsensä taas, jotta voi huomenna nähdä pienenpieniä

muutoksia. Niihin luottaen sitten jatkaa vaan,

kunnes uskoo näkevänsä oikeesti, miten asia on.

Jos. 

Jos sen jälkeen tunnen vielä niinkuin nyt,

jos mikään ei vieläkään onnistu,

niin en tiedä mitä tapahtuu. 

Ehkä räjähän. Ehkä muutun totaalisesti.

Ehkä lähden täältä kauas pois.

...Ehkä

mä oon vaan liian väsyny, vai.

auttaako lepääminen tähän?