Hassua,
mutta siitä on jo vähän aikaa
kun viimeks tuntui tältä.
Luin saapuneita viestejä
vanhasta simpukkakännykästä,
kuuntelin musiikkia,
joka kerran aikoinaan
sai mut taas tuntemaan.
Mulla on taas tää
ylitsevuotava kaiho
ja kiitollisuus
kaikista niistä ihmisistä,
joita mulla on ollu ilo halata,
joiden kanssa on
puhuttu syvällisiä,
joita aina muistaa pelkästään hyvällä.
Ehkä mä katon maailmaa vaaleanpunaisten aurinkolasien läpi.
Mutta se ei mua haittaa.
Se mikä haittaa, on että tiedän
etten voi pitää niitä kaikkia ihmisiä
niitä kaikkia hetkiä
ja sanoja joita sanottiin
tässä yhdessä päässä.
Ja samalla
se on kaksisataa kertaa hauskempaa lukea.
Huomata,
että ei ole heittänyt vanhoja kirjeitä pois.
Tätä menoa mä tarvitsen ysikymppisenä kokonaisen talon pelkästään muistoilleni,
(iso omakotitalo jonnekin maatilalle, niityn keskelle)
toisen niiden tutkimiselle
ja kolmannen
muuten vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
"Jo sano pois kun en tiedä"